Blogi muuttaa

Hyvät lukijat, yhdistettyäni käyttäjätilejäni muutan samalla myös blogini paikkaa, uusi uljas (tai ei) blogi löytyy täältä:

Dear readers, after joining my accounts I also changed the address of my blog that shall be found here:

 http://tripulaattori.blogspot.fi/2013/12/joulutreeni-christmas-training.html

jatkakaa kernaasti seikkalijeni seurailua!

Please continue to follow my adventures!

Elina

Omaan napaan tuijottelua

Tässä tulee nyt läskiasiaa. Ja asian vierestä. Tämän harrastuksen myötä olen pudottanut 12 kiloa. Luulisin, että kyse on tuosta kudoksesta, jota eräs opemme yliopistossa sanoi "naiskudokseksi". Se tekee naisista kivoja, pyöreitä ja pehmeitä. Tuottaa se kai estrogeeniakin, joten varokaa miehet, läski kehossanne voi kasvattaa teille tissit! Joten pysykää timmeinä, teitä on kiva kattella :)  Hehehee...
 Tuossa päivänä muuana nakuillessani tutkiskelin itseäni. Sixpackista piirtyy esiin 1/3, se ylin. Se alta polviin on alue, jossa kannan eniten ihraa kun taas pohkeet näyttivät eräänä päivänä kuntosalin peilista katsottuna oikeinkin hyviltä. Se kadonnut 12 kg on siis todennäköisesti läskiä, jos se olisi luuta, lysähtäisin kasaan.
 Mitä käsivarsiin tulee, niin on niissä pirulauta voimaa! Kuntopiirissä irvistän etunojat varpaat -ei polvet- maassa (ok ok, ojentajapunnerrukset eivät onnistu puhtaasti jos polvet ovat ilmassa) ja spinningissä olin jo hätääntyä peilikuvastani. Käsivarressani on patti! ARGH! KASVAIN! Pikaisen palpaation jälkeen totesin että lihashan se siinä möllöttää ja toisessa käsivarressa on samanlainen. Toisaalta kiva, toisaalta huutava vääryys, että muilla on kauniin lihaksikkaat käsivarret ja mulla ihme patit. Näillä mennään, pateilla tai pateitta.

Elsa, Bambi ja minä

Läski sai uuden lelun, kuten edellisessä tekstissä mainitsin. Ihana bambi-Ambit. Rekisteröi kiltisti kaikki säälittävät urheiluyritykseni. Jos vaan painan oikeita nappuloita, hittolainen. Rekisterissä on jo 1 viiden ja 1 kolmen sekunnin treeni kun näpelöin vääriä nappuloita ja deletöin tietysti sen oikean. Oikeesti, olen minä treenannut!
 Nyt se kuitenkin tapahtui virallisesti, myin pois huonekaluja Elsan treinerin tieltä. Tässäpä päivänä muuana hikoilimme vain minä, Elsa ja bambi. Ja Juoksija-lehti, joka taisi saada kohtalaisen kosteusvaurion.

Elsa ja uusi look, huomaa hymiömatto

Niin, mitä maratooniin tulee niin otin ja palkkasin koutsin! Homma alkaa mennä ammattimaiseksi, mutta ainakin olen turvallisemmalla maaperällä siihen nähden, että saatan jopa päästä maaliin! Tyhmempiäkin asioita on tullut tehtyä ;) Nyt kun vielä saan bambiin tallennettua oikeat treenit, eikä 3 ja 5 sekunnin virhepainalluksia. Oppia ikä kaikki :)

Lisää hölmöilyjä tämän linkin takana: http://www.movescount.com/members/TriElli

Pee Koo...

Just joo, leirille mars! Ja kotletti läks.

Oli muuten hyvä leiri, unohdin hetkeksi töihin liittyvät huolet (joita on enemmän kuin yksi, siksi tässä kirjoittelussa on ollut taukoa... Seli seli, asiaan). Sain pintaan myös smmoisen terveen väsyn. Viikonlopun kruunasi kyllä pyörälenkki akkojen... naisten kanssa (meitä oli 4) ihanassa kirkkaassa syyssäässä. Elsa kiiti nappulat tassuissa ja mulla oli hauskaa. Vedin joukkoa ja kuulemma "aika kovaa vastatuuleen". Pelkäsin että kolme naista tulee päälleni, kuolemanpelko siivitti kivasti :P Ja se ettei selkään koskenut nytkään! Kyllä tämä tästä. Kerrankin muuten osallistuin kaikkiin harjoituskiin ja tein KAIKKI drillit, myös 3 vapaaehtoista juoksutreeneissä. Yllytyshullu... Hulluilla on hauskempaa, oli hyvä leiri, keväällä taas :)

 Mutta annapas olla, koitti pikkujoulut. Seurani Helsinki Triahtlon oli äänestänyt "ansioituneita" seuralaisia ja minä, hidas koteltti, olin saanut ääniä ja sain palkinnon!!! Tasan ilman urheilullista menestystä, kuulemma hyvästä asenteesta :D Kiitos ja kumarrus, rakkaat ystävät, olette yksi hyvä syy tulla treeneihin <3 . Siis treenin lisäksi Uudenkarvasen Suunto ambitin kanssa onkin maukiaa läksiä maratooniharkkoihin, eka viikko-ohjelma tuli jo. Päätin satsata siihen touhuun, en tiedä maratoonitreenauksesta mitään, joten käännyin ammattiauttajan puoleen (ei vakoisessa, vaan punaisessa paidassa oleva) koska turha läksiä Parriisiin keskeyttämään syystä että a) ei jaksa tai b) on treenannut itsensä rikki. Nyt olen hyvissä käsissä.

 Suunto Bambi, eikun Ambit tuossa lataa, pääsee tositoimiin myöhemmin tällä viikolla. Paris, alleé alleé! Vite! Oh la la!

Tour de Liipantönkkä

Läksin siis matalanpaikanleirille Seinäjoelle. Elsa punki mukaani, mokoma läheisriippuvainen polkupyörä. Se ressu ei kuitenkaan tiennyt, mitä tuleman pitää... Antoi etupyöränkiltisti irti matkan ajaksi ja, ylläripylläri, minähän vaihdoin siihen nappularenkaan! Tästä hermostuneena herkkä fillarini tarrasi kiinni takapyörään niin, että alkujumppa tuli suoritettua takapyörän pikalukon kanssa. Olihan juntattu! Ankaran ähinän ja kolmen kahvikupillisen jälkeen Elsalla oli nappulatassut alla ja oli alkulämmittelyn nro 2 vuoro. Ulkona oli 1 aste lämmintä ja Elina siis laittaa 16 kerrosta teknisiä kerrastoja ja windstoppereita niskaan ettei varman tuu kylmä. No ehkä ei ihan kuuttatoista, muutama vähemmän. Tönköksi pukeutuneena, pränikkä ninjamaski naamalla läksin matkaan. Aeroasento tuntui aluksi hankalalta juuri em. kerrastojen takia, mutta 8 km jälkeen käännyin Kitinojalle päin ja tie väljeni. Huvittava tapaus sattui kylän läpi ajaessani: nopeusrajoitus oli siinä 50 ja keskellä kylää törötti nopeusnäyttö. Tämähän näytti mulle että 27, vihreällä.En ajanut ylinopeutta. hihittelin etken aikaa ja ajattelin jatkaa eteenpäin. Sitten tuli vastaani kyltti: Liipantönkkä 11. http://www.collinsmaps.com/maps/Finland/Lansi-Suomi/Liipantonkka/P524159.00.aspx  Ajattelin, että tuollahan on pakko käydä. Taisin olla ainoa pyöräilija Liipantönkässä. Taisin olla suunnilleen ainoa elollinen olento Liipantönkässä. Tönkkönä olin vain vaatteiden vuoksi ja ainoa ruumiinosa, jota paleli oli vasemman jalan isovarvas. Perhana. Maisemat tuntuivat toistuvan kokolailla samanlaisina ja kun kello tikitti eteenpäin, oli aika kääntyä takaisin koska mukanani ei ollut mitään valoja. Eikä siellä kyllä ollut katuvalojakaan. Olisi aika karua olla Liipantönkässä yksin, pimeällä, kylmässä ja kiukkuisena siitä, että Gatorade on jäässä. Ko retkelle ei tullut mittää kun 47 km, mutta parasta oli se, että selkään ei sattunut yhtään :D

Kauden päätös 2013 - kohti tulevaa

Kas niin, laiskapaska on laiskotellut jopa blokkaamisesta. Vaan häliäkö vällä, on tullut vähän juoksenneltua. Hangon itämeripuolimaratooni nääs (en oo mansesta). Ikävästä pikkuflunssasta huolimatta läksin Suomen etelään kirmailemaan 21,1 kilsaa elämässäni viidennen kerran ja ajattelin että siihen päättyi kausi 2013. Kylmässä tuulessa ja pilvisessä säässä ja ärsuttävänpienessä kurkkukivussa juoksin kaikesta huolimatta (tasaisessa maastossa) puolikkaan ennätykseni 2h 24 min 42 sek, joka oli karvasesti 4 min parempi kun HCR (alamittainen, se ryökäle) toukokuussa. Jotakin on täytynyt tapahtua, kun eka kymppi oli oikeasti HELPPO! sen kun jolkottelin, jos askellus ei ollut ihan optimi, peesasin jotakuta ja koitin oikasita itseäni. Jouduin jopa himmailemaan, kun ajattelin, että jaksanko seuraavaa kymppiä yhtä hyvin. Splittejä ei taida olla, mutta kyllä kylmä tuuli teki tehtävänsä ja toinen kymppi oli oleellisesti vaikeampi ja -kaikella kunnioituksella- hemmetin tylsää maastoa.
 Mielestäni päätin kauden ihan hienosti, paljon enempää en olis osannut odottaa, mutta kun kerta on näihin hommiin lähtenyt, niin enkkoja haetaan. Seuraava puolikkaan tavoite on 2h 15 min. Viksummat voivat sanoa onko se realistinen vai ei ;) Tosin... Seuraava juoksu ei ole puolikas vaan se ryökäleen kokomaratooni! Kaikista paikoista PARIISISSA! http://www.parismarathon.com/index_us.html Seuratkaa numeroa 59144 ja karjaiskaa jos se pysähtyy jonkun Brasserien kohtaan :D Mieluiten niin kovaa, että kuuluu Ranskaan. 
 Mutta mutta, reenit eiku alussa niin johan tulee takapakkia. toissapäivänä päätin läksiä piiitkälle ja rauhalliselle lenkille hölkäten. Rauhallinen siitä ainakin tuli kun n. 4 km kohdalla oikeaan lonkkaan iski ihan hirveä vihlaisu ja kipu tuntui vähän koko ajan. Kävellessä ei mitään hätää, mutta heti kun läksin hölkälle, niin alkoi sattua. Rähmän rähmä, oikea jalka on vähän könkkö, mutta noin kipeä se ei ole vielä ollut. Illalla ankarat venyttelyt ja tukeva annos buranaa ja seuraava päivä lepoa. Seuraavan päivän lepäsin ihan oikosenaan ja nyt harkitsen lähinnä pyöräilyä ja uintia, arveluttaa juoksuhommat, vaikka olis oikein vedetyt reenit, mutta nyt on vähän tyhmää repiä. Haluaisin kuitenkin sen maradoonin läpi ja ilman kipuja, kremppoja, bursiitteja, hermovammoja, murtumia, rasitusvammoja, vitutusvammoja, pehmytkudosvammoja jne. Jatkan venyttelyä. Mulla on myös 10 metriä kinesioteippiä ja vähän enemmän urheiluteippiä, joten teippaan jalan vaikka niillä kiinni jos ei muuten.

Mun maraton Sauvossa, bikefittingiä ja vähän muuta

Käväisin kipaisemassa kympin Sauvossa, jossain päin varsinais-Suomea. Eka kerta kun juoksen kympin numerolapun kanssa ilman uintia ja pyöräilyä etukäteen (saatika takajalkaan), mutta kerta se lie ensimmäinenkin, tavoitteenani oli lyödä oma aika triathlonilta. Vaan vaan, eihän se ollutkaan niin helppoa. Oli jotenkin tuskaisen kuuma päivä ja mä, hikoilun maailmanmestari, olin paistua. Edellisen päivän kuntopiiri saattoi sittenkin olla vikatikki, mitta minkäs teet, tasan ilman lepoa mentiin. Vaan lällärit (ja viksut) huilaavat ennen kisoja. Mutta kun pää on puuta, niin mitäs sitä muuta. Kipi kapi vain. Kaverini oli järkkäilemässä kisoja ja hänen mielestään maasto oli tasaista, pohojalaasen erotan kyllä lievänkin ylämäen tasamaasta ja uskaltauduin olemaan eri mieltä. Vipa ylämäki vei minulta mahikset 1 tunnin aikaan. Loppuaika 1h 3 min, sekunneista ei puhuta. Minun saavutuksekseni ihan hyvä, muut olisivat varmasti piesseet mut vaikka rapukävelyllä. Samapa tuo, ihan kiva olo jäi, mukava kyläjuoksu. Mutta tavoitteet ovat kovemmat kuitenkin...

Kävin Elsa-ensimmäisen (saanut lisänimen kaunis, niinkuin kaikki kuninkaalliset saavat lisänimen) kanssa Nummelassa laittamassa arvon pyörää kuskille istuvaksi. Täytyy sanoa, että olen yllättynyt ja tyytyväinen. Pidin itseäni tosi toispuolisena, mutta kun jeppe the pyöränfittaaja-Simo mittaili kroppaani laserilla, hän sanoi että olen tosi symmetrinen. Tosin pikku säätöjähän louksi piti tehdä, Elsa sai uuden, lyhemmän stemmin, tykkejä (aerotangot...) nostettiin nokasta ylöspäin, lestaa (satula) myös ylöspäin, kenkiin tuet ja Elina jumppaamaan. Pakkohan sitä oli päästä testaamaan ja ajelinkin kevyttä pk:ta 2,5h aeroasento oli ihana, mutta kippurasarvien kippura on liian kenossa ja mun on vaikea yltää jarruihin ilman että ranteisiin sattuu. Tarttee vissiin pirahuttaa vielä Nummelaan. Ai niin, vanha kunnon selkä kipeyty sittenkin, mutta tällä kertaa symmetrisesti. Otin esille maton ja venytän sen pikku pirulaisen yhteiskuntakelpoiseksi.

Taisin nukkua liian hyvin kun virtaa piisasi vielä juoksulenkillekin pyöräilyn jälkeen. Mietin, että minnes menis ja päätin suunnistaa puuronsilimähän, eli suoraan keskustaa vähän sightseeingille. Musatoosa korviin (ensin vaikut pois, siis kuulokkeista) ja poppia hölkkääjälle. Lyllersin sörnäisten rantatietä Hakanimeeen, sieltä HCR:n reittiä vähän seuraten, junaradan viertä, töölönlahden rantaa oopperan ohitse finlandiatalolle. Sieltä Manskua pitkin kansallismuseon ohi, musiikkitalon ja Kiasman ohi ja aleksanterinkadulle. Poikkesin huvikseni vielä eteläesplanadilla, sofiankatua tuomiokirkolle ja siitä suoraan kallion kirkolle ja karhupuiston kautta kotiin. Sain loppuun nykästyä pari ylämäki ja pari alamäkivetoakin. Vähän ennen kallion kirkkoa lyllertäessäni ylämäkeen U2:n Bono lauloi "if you can't make it, you have to fake it" ja samaan aikaan mietin tulevaa maratoonia. Kuinka hitossa maratooni teeskennellään? Leikin siis olevani juoksija. Kipi kapi. 

kohti syksyä

Mä en sitten tykkää pimeästä yhtään. Sataakin ihan possuna. Parit juoksut on kuitenkin juostava ennenkuin voin alkaa pusertaa PK1- kautta. Napsautin kalenteriin 14.9. Paikassa Sauvo (ei hajua, onneksi on navigeittöri) mun maraton, ilmottauduin kympille. Olen toki kirmaillut kympin numerolapun kanssa, mutten koskaan verryttelemättä ensin 1500m järvessä ja 40km pyörällä. Ja nekin tapahtuivat männä kesänä. Ans kattoo nyh, irtooko akasta vauhtia. Ajattelin ihan piruuttani psp-vauhtia (jotka lukevat tähän asti, voivat kysyä että mitä se on) ja kattoa kuinka käy. Että god luck vaan plösölle, taas mennään.

Taukoa ja tulevia suunnitelmia

Paluu normimenoon rakkaaksi käyneeseen Helsinkiin alkoi kovin turhamaisissa merkeissä, kävin kampaajalla ja laitattamassa kestovärit ripsiin ja kulmiin. Nyt kehtaa taas reenata ilman että alkaa muistuttaa pandaa n. 5 min ähkimisen jälkeen.
 Kummin juttu mitä tässä olen todennut on todellakin se, että paino on pudonnut n. 3 kg sen kummemin asiaan huomiota kiinnittämättä. Muutin vähän ruokailutottumuksiani, jätin hiilihydraatteja pois ja söin paljon paljon paljon ihania marjoja. Noh, en valita, ehkä seuraava etappi tässä urheilusaagassa käy helpommin. Kyseessä on itämerimaraton (PUOLIKAS, puolikas) 5.10. Hangossa. Maksoinkin sen jo. Ja sitten asia, joka alkaa tuntua koko ajan paremmalta ajatukselta, Pariisin maraton 6.4.2014. Täytän tuona päivänä 34 vuotta (joo, en peittele, muuta kun ryppyjä) ja vanhempani, jotka kovasti pitävät Pariisista, lupasivat tulla suomenlippujen kanssa kanustamaan.
 Suurin ongelma triathlonin saralla on nyt pyöräily. Se sujuu multa kuin vettä valaen muuten, mutta selkä vihoittelee. Pakko käydä asentamassa uusi aeroasento, tää peli ei vetele, kivut ovat liian kovia. Uintia olen harrastanut tässä tauolla kaikkein eniten, hidastahan sekin edelleen on, mutta pitää vaan uida enemmän, en ole siitä huolissani.
 Tuossa tulikin jo vähän tulevaisuuden suunnitelmia. Pariisin maraton 6.4. näin kauden korkkaukseen, 6.7. Haugesundin IM 70.3, joku pyöräilyjuttu ja joku uintijuttu sopii myös ensi vuoden suunnitelmiin. Olisko siinä jo haastetta vuodelle 2014?

Välikauden vaatetus

Huokasu, kesän paras päivä oli ja meni. Finntriathlon, muistelen sitä lämmöllä. Elokuu on minun kalenterissani vähän laskevaa kerrontaa ja tänä vuonna kuljen sen rääsyissä (finisher paita on taiteltuna tallessa) duunipoikkeaman vuoksi.
 Treenaamaan en oikein ole ehtinyt, kävin juoksemassa kerran hirrrveessä helteessä ja luulen, että vauhtia oli vähän liikaa, sykkeet tuppas nousta aika korkealle, mutta toisaalta pikkasen vajaaseen 10km:iin meni vähemmän aikaa kun joskus on mennyt, vaikka piti hillitä ja kävellä välillä. Ehkä minäkin opin vielä jonakin päivänä juoksemaan.
 Hallikausikin on korkattu. Tutustuin elämäni ensimmäistä kertaa teräsaltaaseen, eikä kaakeloituun. Em duunipoikkeaman vuoksi sijaitsen siis Kurikassa ja kyseessä oli (kai) 25m allas uimahallissa, jonka nimi on Molskis. Oli toisaalta kiva uida altaassa kun näki veden läpi eikä ollut aaltoja ja lämpötila oli tasainen, mutta... Kyllästyin parin altaanmitan jälkeen. Minulla ei ollut ohjelmaa, lähdin vain liottamaan itseäni (finntriathlon-lakki päässä, tietysti. Kateelliset kadehtikoot, kjäh kjäh). Vaihtelun vuoksi harjoittelin volttikäännöstä, eihän siitä oikein mitään tullut, päädyin kummalliseen 90asteen vinokulmaan päätyyn nähden enkä suinkaan suoraan tulosuuntaan. Jatkan harjoituksia tämän talven.
 Lokakuussa olisi kisakauden päätös, Hangon puolimaraton 5.10. ja olen jo ilmoittautunut (maksaakin kai pitäisi, hupsis) ja yllytyshulluna mietin täyttä maratonia... Ystäväni juoksi semmoisen ja on aivan haltioissaan houkuttelemassa minuakin. Kertokaas rakkaat lukijat, menisinkö Pariisin maratonille 2014? Se järjestetään 6.4., minun syntymäpäivänäni.

Hengen voitto ruumiista, eli finntriathlon 20.7.2013

Päivä koitti lopulta, oli aika kääntää klonkswagenin nenä kohti koillista ja Joroista. Jännitys oli kokolailla sanoinkuvaamatonta. Seurakaverini ja ystäväni soittelivat matkan varrelta ja käskivät Mikkeliin syömään, pysähdyimme siellä, jaoimme jännitystä ja söimme sopivan tankkausaterian. Oli mukavaa nähdä muita, muuten matka olisi ollut hieman yksinäinen.
 Perillä odottikin jo totinen hulina. Ilmoittautuminen, kisainfo, syöminen, pyörän vienti T1:lle, juoksukamppeiden vienti T2:lle ja jossakin välissä iski kaatosade, joka kasteli takkini (jonka sitten unohdin palautuskassista kisapivänä pois, koska se oli kuivumassa. Huokasu). Pääsin majapaikkaan vasta kymmenen pintaan illalla, kävin pesulla savusaunassa (ihanaa!). Unta kalloon niin paljon kun tulee ja aamulla tikkana pystyyn.
 Kisapäivä.T1-tavarat pussiin, tarkista ne 100 kertaa, että kenkiä on 2 ja kypäriä 1. Lasit, hanskat ja geelit, ok. Rannassa paineiden tarkistus renkaisiin, märkkäri päälle, kisapussit sinne minne kuuluukin ja järveen verraamaan. Vesi oli kylmempää mihin olin tottunut, mutta märkkärin kanssa oikeastaan aika miellyttävää. Lähtökarsinassa starttia odotellessa pidättelin jo oksennusta. 

Ei jännitä, ei... Jännittää!

Startti tuli ja läksin uimaan. Poijut olivat isoja ja valkoisia ja suuntaus oli helppoa. Uin yllättävän pitkään isossa porukassa ja itse asiassa en saanut (!) uida yksin ollenkaan, aina jossakin oli joku muu. Valvatus-järvi oli päättänyt yhdessä kera 6m/s puhaltavan pohjoistuulen kanssa panna kisailijat lujille ja muutama kisailija roikkuikin poijuissa huilaamassa. En ole tottunut moiseen aallokkoon ja ainoa huoleni olikin, että uintiaika tulee olemaan huono! Paniikki, kramppi, väsy tai muu sellainen ei tullut ollenkaan, painelin kuin iso jäälohkare ja hyräilin mielessäni Mikki Hiiri merihädässä kappaletta muutamien kirosanojen saattelemana. Manasin aaltoja jotka läiskivät minua naamalle. Uinnissa vierähti tunteroinen ja oli aika läksiä pyöräilemään.

 T1:ssä vaihdoin pari sanaa kisaveljen kanssa, hänelä oli uinti mennyt huonosti, mutta pyyhkäisi minusta ohi pyörällä ekan sekunnin aikana. Pyöräily alkoi kankeasti, ekan kympin aikana sain otteen pyörityksestä ja hetken meni hyvin. Viimeistään vähän ennen ekan kierroksen  loppua (pyöräily 2x45km) iski selkäkrampit, jotka jatkuivat koko ajon loppuun. Pyöräily on muuten minulle helppoa, mutta kun vasen jalka jäykistyy yks kaks ja ristiselässä samalla puolella on tunne, että joku iskee puukolla, niin ei naurata. Toisella kierroksella oli pakko pysähtyä monta kertaa oikomaan selkää ja pääsin taas pätkän matkaa eteenpäin. Kivut olivat kovat ja ilman niitä olisin ajanut huomattavasti nopeammin. Missään viaheessa ei kuitenkaan tullut mieleenkään keskeyttää. Ei se käynyt edes mielessä. 70km kohdalla hihkaisin mielessäni, että enää 20km, 80km kohdalla enää 10 jne. T2:ssa oli pitkä pätkä edettävää ja päätin kävellä sen. Taskussani oli energiapatukka ja mutustelin patukkaa kun tyynesti kävelin juoksuvarusteiden luo. Juoskoot hätäisimmät, onhan sitä matkaa vielä 21,1km. Kävely laukoi selän jännitteitä vähän, pää oppi olemaan pystyssä. Hyvä veto, olin tyytyväinen etten hätäillyt. Sitten juoksuun.

Hölkällä, tyyli on taattu

 Heikon pyöräilyn jälkeen olin toki vähän varovainen juoksuun lähdettäessä. Pää oli edelleen vaakatasossa, jalat olisivat halunneet lähteä oluelle. Kipitin juoksunomaista askellusta ekan kaarteen ja ylämäen. itse asiassa koko ensimmäinen kierros (Juoksu 4 kierrosta samaa lenkkiä) meni kipitellessä, vasta seuraavalla kiekalla jalat keksivät mistä oli kysymys. Kinesioteipit olivat rullaantuneet jalkapohjista ja uinnissa enkä sitten niistä liiemmin enää piitannut, jos pakara kipeytyy niin en ainakaan huomaisi sitä kun muuallekin sattuu. Jatkoin könköttämistä. ohi suhahtelee seurakavereita, juttelen ventovieraillekin ihmisille ja mietin että tässä on todella triathlon-henkeä. Kaikki ovat samassa liemessä, harrastelijoita ja hyväntuulisia. Koko touhussa ei oikestaan ruttunaamaisia näe. Itse taidan olla sieltä ruttuisimmasta päästä. Toka kierros meni kohtalaisen sujuvasti, väsy alkoi puskea kolmannella kierroksella. Isä ja äiti olivat sitkeästi omaishoito-pisteellä tarjoamassa mehua ja geelejä. Minulla oli mukana geelejä ja ne riittivät, mutta oli kivaa kun kannustettiin. Äiti ja isä olivat vipalla kierroksellani viimeiset omaishoitajat pisteellään ja minä olin aika väsyksissä. Vipa kierros menikin pahalla sisulla, jos olisin kuunnellut kehoani, en olisi päässyt maaliin. Pidin pientä hölkkää koko ajan, en kävellyt. Hymyn naamalleni sai partasuti mies reitin varrella, hänellä oli oma kisakatsomo, maitoja ja leipää ja hän huikkasi minulle ohi könköttäessäni että: "onkä nämä viimeiset treffit?" vastasin, että "viimeiset on", hihittelin ja jatkoin matkaa miettien, että menin sen kohdan ohi viimeistä kertaa, menen tuon kulman viimeistä kertaa ja tuon kyltin ja tuon tolpan ja ... ja...  Lopulta maalisuora häämötti, jalat huusivat hoosiannaa, mutta se sama jääpala joka puski aaltoja järvessä jatkoi loppuun asti. Aika 7:25:47. Tavoittelemani 8 tunni alitus onnistui. Työpäivä, ilman lounastaukoa! Maalissa turahti hysteerinen hyperventilaatioitku, joka talttui onneksi nopeasti. Vitsi mä olen teräsnaenen!!

Kotimatkalla, suosikki T-paita päällä pysähdys mökillä

Suklaalevy hedelmäkorissa

Joroisten kisa lähestyy vääjäämättä ja treenimoraali on vaihtelevaa. Viime aikoina on ollut ilmassa aika kovaa uupumista, jos tulokset olisivat samassa suhteessa stressitasoon, nii mulla oli a) väitöskirja valmis b) Joroinen helppo nakki. Ja koska näin ei ole, on vika päässä. Turha syyttää kipeitä raajoja. Tähän väliin oli pakko sanoa että ptruu takasin, mietihän tätä juttua. Triathlon on edelleen harrastus ja nykyisessä mielentilassa mistään ei tuu mitään. Eiku akka oikooseksi pariksi päiväksi ja tekipä eetvarttia, voisin oikaasta vielä pari päivää lisää!
 Kaipasin kuitenkin endorfiinihumalaa ja suuntasin tänään kauniin aurinkoisena sunnuntaina Malminkartanon täyttömäelle. Uhosin itekseni kiipeäväni ne 6 kertaa ja niin tein. Kolmen kerran jälkeen tuli jano, imasin urheilujuomaa autolta ja jatkoin matkaa. Rappujahan huipulle on 426 Wikipedian mukaan ja kun tämmöistä mursun ja sumopainijan risteytysruhoa raahaa sinne ylös asti noinkin monta kertaa niin, noh, kukin voi miettiä miten paljon meni energiaa siihenkin touhuun.
 Hikihän siinä tuli ja eikun uimaan. Klonkswaakkenin nokka kohti Kuusijärveä (samoin kuin n. tsiljoonalla muullakin) ja plumpsis 1500m hissun kissun. En halunnut repiä ja olinkin minuutin hitaampi kuin mitä olin Vantaan triathlonissa, oi voi. Siinä samassa jäin miettimään, että tähänkö on tultu, tulen rannalle treenatakseni. Käännyin selälleni ja kelluin hetken katsellen aurinkoa. Pilivä ei ollut. Uidessa ihailin liplattavaa veden pintaa (ainoa todiste siitä, että oikesti liikuin eteenpäin) eikä sitä ollut hätäpäivää. Pyöräilyn jätin nyt, emme ole Elsan kanssa jutelleet Kison jälkeen, mokoma laiska hökötys! Olisi vaan halunnut jäädä tangolle nuokkumaan...
 Kotona oli suklaalevy hedelmäkorissa. Ei ole enää, se on nyt sohvalla. Mutta avaamattomana, teki mieli mansikkarahkaa.

Kiskontaa!

Ei yhtä ilman seuraavaa. Pääsin edullisesti mukaan ja ilmottauduin Kiskon triathlonille perusmatkalle. Olo oli luottavainen, olinhan jo yhden sipaissut menemään. Alla oli kyllä ilikiä vatsatauti ja vähän enemmänkin vatsaongelmia ja vireystila oli sen mukainen. Väsytti ja vitutti, hyvin lähtee... Niin muuten lähti! Helsingissä lähtiessä satoi, laitoin siis tuulilasin pyyhkijät autossani vipattamaan. Vipattivat aikansa kunnes pysähtyivät kuin seinään suoraan keskelle näkökenttää. Enhän mä mitään eteeni nähnyt, ajoin edellä ajavan takana kaula pitkällä, sillä kun oli pyörä katolla, joten suunta oli varmaan sama. Lopulta oli pakko käydä tyhjäämässä kupla otsasta ja suorittaa alkulämmittely, eli tuulilasinpyyhkijän riuhtaisu. Eka uhri, ne nimittäin kuolivat.
 
 Vesi otti päähän muutenkin, hermoilin ja jännitin ja kun lähtölaukaus pamahti ja lähdin uimaan, niin eipä aikaakaan kun muut olivat hävinneet ja kanssani tasavauhtia uinut rintauimari meni ohi. Tää ämmä oli ku räkää pussissa (tai märkäpuvussa) ja kädet sen mukaan. Vitutus taisi alkaa ennen ekaa poijua vain pahetakseen matkan varrella. Yleensä ekat 200m on vaikeimmat ja käsissä tuntuu väsymystä, mutta sitten tulee hyvä rytmi ja "hapot" lähtevät pois. Nyt ei käynyt niin. Vitutuksen voimistuessa koitin kuikuilla seuraavaa poijua. Se oli laitettu hiton kauas edellisestä. Maalikin, kun sinne lopulta huuhtouduin, oli hiton kaukana vipasta poijusta ja kivinen ku pirunpelto. Pääsin vedestä jyrkälle rannalle ja raahauduin pyörälle. Huimasi.

 Ajolasit, kypärä, kengät. Vidu mä sukkia laita enkä jaksa puljata ajohanskojakaan. Taas ylämäkeen. Alun ylämäen päällä syke oli 178 ja tämä pussiräkä huohotti aika lujaa. Kilsat olivat pitkiä pyörällä. Yleensä se on mun lempi / paras laji, mutta nyt ei irtoo, ei tottavie. Ohitan pari tyyppiä, mutta heillä on varmaan purkkaa rattaissa ja siksi pääsen ohi. Vasta kääntöpaikalla 20+km kohdalla pysähdyn juomaan, oikaisen kramppaavan selkäni ja vasta sitten alkaa VÄHÄN tuntua normaalilta se meno.

  Nooh, pääsen T2:seen. Kengät pois, kypärä pois, lippa, sukat lenkkarit ja musatoosa ja menox. Vastaan tulee maaliin tulevia juoksijoita ja taas semmoinen "#¤%& 90 asteen ylämäki heti kärkeen. Kävelen ihan suosiolla, jalat eivät toimi. Juoksu käytiin kahtena kierroksena ja siinä toistui vähän sama kaava kun pyöräilyssä: ylämäki alamäki ylämäki alamäki, mutta mun mielestä enimmäkseen ylämäki. Tasamaan kasvattina mun mielestäni ne vois vaikka poistaa ja pitää "Etelä-Pohjanmaa triathlon: muutakin litteää kuin vesi" Kakkoskierroksella jalat alkoivat kuitenkin VÄHÄN toimia nekin (aika vähän, kirj. huom) ja pääsin lyllertämään maaliin itku linssissä: miksen mä oo treenannut kunnolla???

 Maalissa kuitenkin ihanat seurakaverini kannustivat mut viivan  yli ja eka kysymys kuuluikin: "tuleeko oksennus vai sydänkohtaus?" Vastasin että sydänkohtaus. Olin Vantaalla nopeampi, pyöräosuus on oleellisesti helpompi siellä. Hienosti järjestetyt kisat ja ihanat ystävät kannustamassa kohottivat mielialaa, mutta olen silti itseeni pettynyt. Kaiken lisäksi voitin arvonnassa lippalakin, joka on helvetin ruma. Näillä ennään ;)

Vantaa, 2.6.2013

Osallistuin elämäni ensimmäisiin perusmatkan triathlonkisoihin Vantaa triahtlonissa 2.6.2013. Ajattelin ihan "kokeilla" vähän pidmepää matkaa ennen Joroista. Kokeilu, joo. Jännitin jokseenkin maha krampissa ja mietin pakokeinoja. Tyhmänä tietysti postitin facebookiin pakoaikeeni, jotka torpattiin yksioikoisesti. Startti oli iltapäivällä klo 14:30, 25 minuuttia rantaleijonien eli miesten jälkeen. Uintia pelkäsin ehkä eniten ja juoksu on vähän päiväkohtainen mysteeri, mutta manattu mikä manattu ja maksettukin, niin mukaan vaan.
 Paikallahan oli julkimoita, ensimmäisenä heitin huulta Baba lybeckin kanssa. Hän on mun käsivarsi-ja-yläselkäidoli. Ei kai semmoista kroppaa voi ollakaan. Niin vain näin Baban syömässä pullaa ennen starttia! Mikäs siinä, hiilaritankkaus :D Lisää vitsailua kisasta kamumi (hehehee) Baban kanssa pukuhuoneessa, missä kiskottiin helteestä hikoontuneen ja nihkeän ihon päälle märkäpukua: "missähän vaiheessa aallot NNNGGGGHHHH huuhtovat raadot rantaan? " " En tiedä NNNGGHHHHHH kai täällä on raatokeiräily?". Ja totta, Vantaa on keräilyaluetta (ne jotka ymmärtävät vitsin, huutakaa HEP).
 Ei muuta kun odotuskarsinaan jatkamaan hikoilua. Hihittelin termille itsekseni, tuli mieleen sikala ja lastauskarsinat. Pyörähdin matalassa vedessä pari kertaa kunnes tuli nimenhuuto, veteen laskeutuminen ja startti summeri pärähti. Lähdin kauhomaan ja pysyin monta minuuttia muiden peesissä. Ekaan poijuun mennessä kukaan ei enää häirinnyt suoritustani ja jatkoin omaa rauhallista tahtiani, ihan hyvältä se tuntui. Takasuoralla kuusijärvessä oli matalia paikkoja ja niissä vesi oli jo tukalan kuumaa kuminaiselle. toivoin että kohdat olisivat pienia ja pääsisin viileämmille vesille pian. Uinti tapahtui kahdessa kierroksessa ja välissä piti käydä kiertämässä ranna kasvava mänty. Mänty siis kierretän. Oi että oli hienoa kuulla tsemppihuutoja yleisöstä! En tarkkaan tiedä kuka siellä oli, mutta nimeäni huudettiin ja se tuntui hyvältä, teki mieli tuulettaa. Toinen uintikierros meni suht koht samaa tahtia kuni ensimmäinen, eli hissun kissun ja sitten T1. Märkkäri pois, kypärä päähän, sukat, kengät ajohanskat, lasit, numero, juomareppu (ei ehkä tässä järjestyksessä) ja menoks. Haukkasin geelin vaihdossa ettei tulisi uupumista.
 Pyöräily tapahtui 10km reitillä neljänä kierroksena. Pyyhkäisin ohi edelläni uineesta naisesta ekalla kierroksella ja tulevilla vielä muutamasta. Ekalla kierroksella pyöräilemässä oli vielä miehiä ja yksi, jolla oli kiva takamus (hyvä syy ajaa aerotangoilta, näkymä ei ole hassumpi) ja siinä suomenlippu, epäilen Alexander Stubbia) huikkasi tsempit pyyhältäessää ohi. Toimitsijat reitin varrellakin jaksoivat vielä kannustaa. Tosin kannustus hiipui kierros kierrokselta...
 Olin ajanut ihan hyvin, mutta ehkä hieman ottanut rennosti koska vielä olisi tiedossa 10 km juoksua. Se kyllä jännitti. oli kuuma päivä ja helle ei ole ihan minun kelini. Aloitin hiljaa, tosi hiljaa. Jalat eivät halunneet totella varsinkaan tosi jyrkällä sillalla. Juoksu tapahtui 3,3km kierroksina, joita oli 3. Onneksi pusikon varjossa, suorassa auringonpaahteessa olisin läkähtynyt. Eka kierros meni manatessa, että miksi mä edes luulin pystyväni tähän, toisella kierroksella jalat alkoivat toimia ja tunsin olevani vähintään ravihevonen ja kolmas kierros meni enemmän ja vähemmän toisen kierroksen imussa. Reitillä oli jyrkkiä nousuja ja se ei ollut todellakaan mikään helppo (jopa kokeneet triathlonistit sanoivat että raskas reitti) mutta tää tankki ajoi sen läpi. Maalissa ajalla 3:30:22. Alitin 4 tuntia, joka oli mun tavoitteena. en kylläkään olisi ehkä arvannut että noin reilusti. Juoksu, hidasta kun nyt olikin, meni paremmin kuin odotin, pyöräily ja uinti jokseenkin odotusten mukaisesti. Ai että mikä fiilis maaliin tullessa! Olin yhtä hymyä ja tunsin itseni triathlonistiksi!

Triathloneja

Triathlonkisakausi tuli avattua Helsinki Triathlonin rykäsyllä viime tiistaina 28.5. Rökäleesti viimeisenä taas, mutta maalissa ja n. 11 min tuli parannettua aikaa sprinttimatkalla. Niin, sprintti. Kaikki lienee suhteellista, mutta yleisurheilussa ei tiemmä 750+20 000+5400=26150 metriä etenemistä ei ole sprinttimatka. Hittolainen , toista tuntiahan siinä saa vääntää. Hirvee jano tuli juostessa eikä se oikein muutenkaan sujunut, mutta runttasimpa loppuun asti.
 Tänään on "perusmatka" Vantaalla. Jännittää jonkin verran mutta myös tympäisee. Starttini on viimeisenä ja kun minä olen viimeisenä niin se tarkoittaa seuraavaa: T1: pyörä löytyy helposti (kiva!) T2: vaihtoaluetta puretaan, maali: väki on lähtenyt kotiin, toivottavasti joku toimitsija on vielä paikalla. Huokaus. Nooh, virallista enimmäisaikaa en ole mistään kuulluut ja paras arvio minkä sain oli "kolme päivää", joten nähdään siis tiistaina! Kyllä mä sen maaliin lyllerrän, ostin uuden tri-puvunkin, uurenkarheen pearl izumin. Ainakin logo näkyy kun koko, muoto ja liikendintä on ku virtahevolla :D
 Niin, sprintti ja perusmatka. Ja päätähtäin on puolimatkalla. Mä en pidä näistä nimistä, ne eivät kuvaa tarpeeksi hyvin sitä mitä ihmisraato vapaaehtoisesti menee tekemään. Jos teräsmiesmatka on teräsmies, tai siis -nainen, matka niin sehän voisi olla vaikka kunikuus-, eli kuningattaruusmatka. Olisiko kovin väheksyvältä kuulostava polimatka sitten vaikka prinssi-/prinsessamatka? "Perusmatka kuulostaa mun korvissani semmosielta, että senhän pitäisi jokaisen kansalaisen kyetä silpaisemaan, koska se on "perus" matka. Olympiamatkakin kuulostaa jo hienommalta.
 Niin tai näin, tänään vietetäänkin helteinen päivä uiden, pyöräillen ja juosta lönkyttäen. Kaikki kynnelle kykenevät seuraamaan!

Ristipaineessa

Urheilua ja tiedettä. Siinä yhden elämän menuu tällä hetkellä. Valitettavasti mun kapasiteettini riittää ottamaan vain yhden asian kerrallaan tosissaan ja panostamaan siihen paljon energiaa ja teille urheiluihmisille pettymykseksi, se on tiede. Väitöskirjan teko vaatii energiaa ja keskittymistä ja tiukan treeniohjelman noudattaminen on osoittautunut yllättävän vaikeaksi, kun kokonaisenergiasta iso osa menee artikkelinkirjoittamisee ja tilastoajoihin ja siihen, että tietokoneohjelmat eivät toimi niinkuin MINÄ haluaisin. Sanokaa löysäilyksi, mutta treenaan omilla ehdoillani. Triathloneja tulee ja menee, mutta vain yhden väitöskirjan ajattelin tehdä.
 Nyt tästä saa väärän kuvan. Toki haluan panostaa finntriathloniin, mutta kuten mainittu,omilla ehdoillani. En virtuaaliohjelman ehdoilla. Jos se tarkoittaa huonoa aikaa niin ei haittaa, tänä kesänä maaliiin pääsy olisi jo kova juttu. Sen verran sentään... ;)
 Pyörä on aina (?) kulkenut parhaiten (?) näistä lajeista mulla. Pari lenkkiä (55 ja 64 km) väänsin nappuloilla ihan vastuksen vuoksi ja kun Elsa the pyörä päätti räjäyttää takakumin, vaihdoin suosiosta slicksit alle ja tein vauhdikkaan lenkin. Kolmekymppiä oli kohtalaisen helppo saavuttaa (alamäessä, myötätuulessa...) ja jopa ylläpitää, siinä se heilui 27-30km/h, tuota, useita kilometrejä ;)
 Avovesikausi on alkanut! Kävin uimassa Kuusiksella parikin kertaa jo upouuden orca-märkkärin kanssa ja ah että, mua ei saa altaaseen enää kovin helpolla ilman että panen hanttiin ja huudan: ONKS PAKKOO??? Uuden märkkärin, uuden reitin ja ehkä paremman kunnonkin (ja virheellisen ajanoton) ansiosta paransin aikaa 750 metrillä n. 6min. mukaan luettuna sen hölmistyneen hetken kun luulin kaljua miestä, joka ui sammakkoa, poijuksi. Hitsi näitä punaisia poijuja.
 Juoksu ei ole HCR:n jälkeen kulkenut yhtään. oikea jalka ei halua juosta, vaan kangistuu ja käyn oikomassa sitä fysioterapeutilla. Viimeksi sieltä löytyikin se pikku pirulainen piriformisjumi, jota nyt pehmittelen venytyksin. Tällä hetkellä olenkin eniten huolissani juoksuosuudesta, siitä tulee kauheaa tuskaa, mutta ehkä vielä iltamyöhään tien varsilla roikkuvien katsojien mielestä suurtakin hupia. Saa nähdä. Tänään vain väsyttää.

HCR 4.5.2013

Elämäni toinen Helsinki City Run, järjestyksessään kolmas puolimaratooni koitti aurinkoisena lauantaina 4.5. En pahemmin jännittänyt, vaikka kylläkin vähän. Sopivasti. Sen verran, etten kyennyt syödä viimeistä banaania kokonaan :) No mutta, matkaan viimeisessä lähtöryhmässä. Tunnelma startissa oli hyvä, ihmiset hymyilivät toisilleen ja meillä kaikilla oli niin mukavaa! Sitten kajahti lähtölaukaus ja ihmismassa alkoi velloa kohti lähtöporttia. Minulla meni reilu minuutti ennen kuin saavutin starttilinjan ja aloin hölkätä. Alkumatka meni kevyesti, ruuhka haittasi välillä, mutta olin kuitenkin varovainen ohitteluissa, koska olen kuitenkin epävarma omasta kunnostani. Mutta oltuani talvi-kevätkaudella sairaana n. 8 viikkoa, en odottanut mitään huikeaa suoritusta itseltäni, 2:30 riittäisi. Eka kymppi meni hitaasti, olisin varmasti pystynyt parempaankin, mutta noh, siitä aloin vetää vähän reippaammin. Jopa Pikku-Huopalahti meni kohtalaisen helposti, vaikka se oli edellisvuonna ihan hirveää tuskaa. Kaverini oli siellä tsemppaamassa ja se oli kyllä oikein mukavata, sain uutta puhtia. 17-18 kilsan kohdalla koukistajat alkoivat huomauttaa olemassaolostaa, samoin reidet. Ihme kyllä, takareidet ja oikea pakara eivät tässä vaiheessa enää sanoneet mitään, oikea takareisi kun on kiukutellut ja olen käynyt väännättämässä koipea fysioterapeutilla. Jumppa on tainnut auttaa! Selkä ei krampannut niin kuin edellisvuonna 16 km kohdalla, vaan kipitin elegantisti kun virtahepo nyt kykenee lopun matkan enkä kävellyt YHTÄÄN! 2:28:09 oli nettoaika lopussa. Varaa on parantaa, mutta taas tuli oltua mukana. Mihin ihmeeseen mä näiden mitalien kanssa joudun :D

vieraalla lenkkipolulla

Tein sitten treenaajan katastrofivalinnan ja lähdin lomille New Yorkiin juuri ennen Helsinki City Run:ia. Mukaan pakkasin uimapuvun (joskaan allasta en oo nähnyt ja Keskuspuiston vesissä ei kai saa uida) ja lenkkitossut. Ensin läksin arastellen hotellin kuntosalille katsomaan, että mimmoisia jenkkimuskelimöhköjä siellä luuraa. Paikalla ei ollut lisäkseni ketään, joten temmoin siinä keskenäni. Juoksumatossa oli TV-monitori ja tuuletin (!) ja kunnon spinning-pyörää ei ollut koko salilla! Siellä oli semmoinen, missä istutaan niinkuin nojatuolissa. Noh, piruillakseni vänsin sitten kunnon kadenssilla (120) niin että koko hoito tärisi. Kummallisia nää Yanquit. Tosi siisti paikkahan se pikkusali oli, ehkä siitä johtuen ettei siellä ollut ketään.

Lenkille lähärös

En valita maisemista

 Noooh, ei se mulle riitä, pitää päästä ulos. Sunnuntaina oli kaunis, joskin vähän viileä ilma ja väänsin Niket jalkaan ja nenän kohti Central Parkkia (onneksi hotelli oli ihan lähellä, ei tarvinnut eksyä matkalla). Ai että, aloin tajuta kaupungin viehätyksen. väkeä oli enemmän ku Tangomarkkinoilla (tai en oo varma) ja kaikki sulassa sovussa. Kanssajuoksijoista sai vähän lisäpotkua girmailuun ja juoksin välillä omaan tasooni suhteutettuna aika lujaa. Ottaen huomioon valokuvaustauot (kyllä, en ole niin vakavamielinen urheilija) lenkki meni ihan mainosti. Matkalla hotelliin bongasin vielä Triathlon-puodin... Sinne lelukauppaan on päästävä, niillä oli alennusmyynnit!!

Mukavuusalueella

Sairastelu on niin perseestä ettei ole tosikaan. Varsinkin semmoinen olen-vähän-kipeä-mutta-en-kuitenkaan -tyyppinen flunssanpoikanen. Sitä on nyt jatkunut ihan riittävän kauan ja eilen uskaltauduin juoksemaan hallissa radalla. Alkuun meno oli tosi kankeaa, mutta olo alkoi parantua kierrosten kuluessa ja vipat pari kierrosta vetäsin vähän reippaampaa tahtia. Tässä en-osaa-sanoa-olenko-sairas -tilassa pyörrytysoksennus -olo tulee kuitenkin jo sykkeessä 160 kun normaalisti meinaan oksentaa ja pyörtyä vasta sykkeessä 170 ja yli. Päätin kuitenkin niin kauan kun "tautia" riittää, pysyä mukavuusalueella. Ok ok, voitte käskeä mut pysymään petissä, mutta ei tämä tunnu menevän ohi silläkään. Kokeiltu on, yksi ab-kuuri ja kilokaupalla särkylääkkeitä nielleenä aion kuitenkin heilua kevyesti. Eilinen juoksu ainakin paransi oloa.
 Kevyt liikunta on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Juostessa sitä tulee lisättyä vauhtia huomaamatta, uidessa tulee vedettyä ehkä ainakin yksi altaanmitta kovaa (jolloin tekniikka särkyy) ja spinningissä ne kovat osuudet tulee vedettyä, noh, kovaa. Ei malta, ei usko että mukavuusalueellakin VOI liikkua. Tänään menen ulos lenkille ja hölkkään. Kevyesti. Nautin auringonpaisteesta.

Herkistelyä

Nyt iski kyllä kaikkien aikojen kummallisin bugi. Viikon kestävä hirmuinen migreeni ja pienen pieni kurkkukipu. Tautinen uupumus kruunasi koko komeuden ja eiku akka vaakatasoon taas. Töistäkään ei tullut mitään kun valopallot tanssivat silmissä, eikä siinä tilassa luova työ oikein onnistunut. Joku mekaanisempi olisi ehkä vielä käynyt laatuun, mutta kirjoita nyt siinä tieteellistä tekstiä. Ei muuten onistu.
 Luulin jo tervehtyneeni ja läksin lenkille. Päästä irtosi pari litraa räkää puolen tunnin aikana ja kun syke kohosi 160 tienoille, luulin tukehtuvani limoihini ja piti jäädä kakistelemaan tienposkeen. Tosi somaa ja naisellista. Pitääpä muistaa ne nenäliinat mukaan lenkille. Kurkussa oli vähän tuntemuksia, mutta muuten eräs tuttu ylämäki, joka saa minut aina puuskuttamaan, meni kohtalaisen kevyesti. Lihakset siis tarvitsevat lepoa,on kai se ukottava sekin. Noooh, ei tässä vielä kaikki. Seuraavana päivänä läksin hiihtelemään ja hiihdin ystäväni kanssa -öö- jonkin matkaa hissukseen. Olo oli jo oikein mainio, kun ystäväni lämmitti saunan lenkin päälle ja pääsin saunomaan. Laskin itesni terveeksi. Oli sunnuntai. Maanantaiaamuna läksin savateen vaaleanpunaiset nyrkkeilyhanskat kassissa ja ah ja voi, alkulämmittelyssä kurkussa alkoi tuntua ikävältä ja säkkitreenissä silmissä sumeni enkä tahtonut jaksaa tunnin lopuksi pidettävää kuntopiiriä vaan halasin säkkiä ja päässä tuntui oudolta. Ei perse!!! En tahdo olla kipeänä!!! Ei auta sanoi nauta ja läksi lääkäriin. Perinteisella haulikkohoidolla mennään taas, päällä antibioottikuuri, kipulääkkeet ja migreenilääke. Päätä särkee vaihtelevasti, mutta kevättä kohden mennään. Treenataan sitten vaikka mielikuvilla, viimeksi karsin uinnissa 5 vetoa 25 metrillä treenaamatta. Viime yönä oli vuorossa juoksutekniikkaunet :D

Musculus mysticus

Olen pikkuhiljaa alkanut epäillä, että minulla on lihas. Oireita on ollut jo jonkin aikaa, mutta virallista vahvistusta asialle ei ole tullut. Oireet ovat huomattavan epämiellyttävät, kipua ja kankeutta, mutta toisaalta samasta syystä tarkastelun alaisena on ollut kauan kadosissa ollut vyötärö. Voisivatkohan nämä liittyä toisiinsa? Perjantaisen läskimaharääkin jälkeen vatsan seudulla on ollu outoa kipuilua, joka ei siis johdu ylenmääräisestä jäätelön/suklaan/sipsien ahmimisesta, vaan tarkempi tilastollinen analyysi johtaa suoraan sylttytehtaalle eli kuntopiiriin. Kivun sijainnin perusteella anatomian kirjaan katsottuani syypää oireiluuni voisi olla Musculus rectus abdominis, eli suora vatsalihas, jonka kuka tahansa nähtyään tunnistaa kansankielellä sixpackiksi. Mutta, suomalaiskansallisen melankolian ja ankeuden siivittämän sananlaskun mukaan, "kell' sonni on se sonnin kätkeköön." Eikun onni. Tai edes se sixpack. Niinpä varovaisena ihimisenä kätkin musculukseni visusti pehmeään kuoreen, ettei sille pikkuraukalle vain sattuisi mitään pahaa. Kirurgian opettaja sanoi muinoin rasvakudosta "naiskudokseksi", se kun tekee naisista ihania, pehmeitä ja pyöreitä. Tuolloin sivuutimme kavereiden kanssa kommentin omaan kategoriaansa, mutta nyttemmin voinen vedota tähän määritelmään jos joku kysyy, mihin piilotin sixpackini. So far so good, kisa-asu tilattu ja Joroisiin aikaa 130 vrk.

Uimahallissa

Uimahalli on mielenkiintoinen paikka. Siellä voi viettää aikaa ihan huvikseen tai treenata ku miuli. Itse olen hieman hybridi. Uimahalli on myös erinomainen paikka tirkistelyyn. Valitettavasti (siis heteronaisena) en pääse tirkistelemään miesten pukukoppiin, mutta pieni taiteilija minussa haluaa tirkistellä myös naisia. Ihmiset ovat pitkiä ja pyöreitä (mutta kuka on se soikea? Vanha vitsi, pahoittelen) ja kaikki sulassa sovussa nakuna suihkussa. En välttämättä pidä kauniina ruipeloita tai mahdottoman treenattuja kroppia, mutta kerran meinasin sanoa eräälle naiselle että hän on todella kaunis. En uskaltanut, ettei kommentti olisi vaikuttanut tungettelevalta. Olisi pitänyt varmaan selitellä että olen kuvataiteilija (jep, pimeä puoli) ja hänessä olisi potentiaalia malliksi.
 No, altaaseen. Sillä osastolla voi sentään tirkistellä miehiäkin, ei heillä nyt NIIIN paljoa vaatetta ole päällä, heh heh. Aloitin treenit ja uin ekat 50 m kun uimalasit alkoivat painaa varsin kovasti. Pysähdyin päätyyn ja aloin vatkata laseja. Muuan vanhempi naishenkilö pysähtyi siihen myös ja kysyi, etää falskaavatko lasini. Sanoin että ei, ne painaa. Hän alkoi selitää kuinka oli antanut lasinpesuvinkin eräälle nuorelle miehelle, joka oli kiitollisena puristanut rouvan kättä. Rouva ei lopettanut tähän vaan kertoi kuinka kiitollinen hän on toivuttuaan aivoverenvuodosta ja että tämän vuoden teemana "kehu itseäsi kerran tunnissa". Totta, ei sitä kukaan muukaan tee. Rouva sanoi että minun tulisi kehua itseäni joka vedolla uimahallissa. Puristin rouvan kättä, sanoin kiitos ja hyvää jatkoa ja aloin kehua itseäni. "Vähänkö mä oon hyvä" -loiskis- "mä oon ihan sairrrraan hyvä" -molskis- "ei oo mua parempaa! -plätsis- ja niin edelleen. Oli muuten hauska uinti.
 Nyt on taas vähän kremppaa, kipeytynyt pakara estää juoksun ja hermostunut huuliherpes uinnin. Ajattelin kyllä korjata nuo pikku propleemat ja jatkaa siitä mihin jäin. Mä oon ihan hemmetin hyvä. Kehukaa itseänne!

Läskiä lotinaa

Olen seurani paksuin ja hitain triathlonisti. Ei sinänsä estä yrittämästä ja puremasta hammasta, mutta kyllä välillä hävettää. En muista että olisin erittäin hoikka ollut koskaan, saati urheilullinen (vaikka minulla on tämä jumalainen sumopainijan vartalo). Itse asiassa jos olisin ollut, en varmaankaan olisi lähtenyt harrastamaan triathlonia, mistä sinänsä saan kiittää ruokahaluani. On meinaan hieno laji ja erityisen iloinen olen uusista mahtavista ystävistä, joita seuraan liittyminen on tuonut mukanaan. Mutta olen silti aika poikkeava. Tammikuun aikana ajattelin elää terveellisesti ja olla syömättä suklaata. Flunssa ja lopulta varvasvamma haittasivat treenausta jonkun verran, mutta lopullinen isku iski 1.2. kun kävin vaa’alla. Kiloakaan ei ollut pudonnut. Näilläkö sitä pingotaan ensi kesänä Joroisilla??? Juoksua paino haittaa eniten ja se kun on viimeisenä ja väsyneenä tyyppi painaa puolimaratoonille, niin appajee eihän siinä hyvin voi käydä. Kävin kyllä parilla yksityisellä uintitunnilla ja valmentaja oli oikein ystävällinen ja sanoi että kellun hyvin (rasva kelluu) mutta olen hidas ja tekniikka on alkeellista. Ainoa, missä voinen vähän lisätä vauhtia itse kisassa on pyöräosuus. On sentäs vähän reittä millä veivata. Kerrankin synkistellessäni paksuja reisiäni, ystäväni puuskaisi että ”sähän nostelet 100kg jalkaprässissä, ei ne siitä ohene”. 100 kg jalkaprässissä on 4 x 25 kg joista yhden kerran pudotin varpaalleni, joka siitä suivaantuneena muuttui siniseksi ja turposi aika vaikuttaviin mittoihin. Ei sitten juosta, hyvä kun kengän sai jalkaan. Lätkäise siihen sitten tää massa joka askeleella. Ei hyvä. Jatkoin siis uintitreenejä niin, että iho moittii kloorivettä. Pyöräkenkää sovitan (on aika kaponen) ensi viikolla. Starttiin on 167 vuorokautta. Ulkona on loskaa. Voisin käydä kellumassa ennen kuin suuntaan viikonlopuksi kotimaisemiin.

sitä-sun-tätä

Jokohan sitä pääsisi sairastelun jäljiltä treenaamaan toden teolla. Ainakin juoksukengät ja spinningkengät sekä uimapuku ovat olleet jo käytössä tämän vuoden puolella. Eilen olin spinningissä. Huh mitä rääkkiä, veivasin kun miuli, eturivissä. Pelkään tosin että ahterini katselu vei takana olijoilta ruokahalun n. viikoksi mutta eipähän ole mun ongelmani. Kotiin päästyäni olin hikinen, nälkäinen ja väsynyt. Suihkuun, ruokaa ja nukkumaan. Aamulla hämmästyin, että pääsen vielä kävelemään!? Enkö veivannutkaan tarpeeksi tehokkaasti?? Noh, vielä ehtii. Oikeastaan odotan pääseväni ulos pyöräilemään, mutta en oikeastaan uskalla kun tiellä on yhtään jäätä. Taitaa olla parempi veivata sisätiloissa toistaiseksi.
 Olen käynyt uimatunneillakin. Opettajan mielestä tilanne ei ole toivoton ja yliliikkuvuus olkanivelessä on vaan eduksi. Saan hyvin käden eteen vedon alussa, mutta lihaksisto ja kesätvyyttä ja -kyllä- sitä tekniikkaa pitää hioa hioa hioa hioa ja harjoitella. Mutta kuten pyörän kanssa, odotan pääsyä ulos ja avoveteen.
 Juoksu taitaa olla ainoa jota olen harrastanut ulkona, onhan mulla sentään nastalenkkarit!! Hidaste menoa, paitsi jos GPSää on uskominen, oli huippunopeus 21km/h ja hitain 4km/h samalla lenkillä n. 1 kilometrin välein. Alan epäillä että minulle valehdellaan. Etenkin kun juuri nyt tarkistin ja rannetietokone näyttää ko. lenkin maksiminopeudeksi 179,1km/h. Olen nopeampi kuin arvasinkaan :P
 Nyt on olo ihan hyvä. Onneksi starttiin on vielä 176 päivää, koska eilen spinningin jälkeen mietin kuinka siitä pitäisi vielä lähteä juoksemaan, olin aika puhki vasta tunnin veivaamisen jälkeen. Eikun harjottelemaan...

Hiljaa hyvä tulee

Tauti alkaa hellittää ja plösö on päässyt jo ladulle ja uima-altaaseen. Saldona 4 kaatumista, 2 alamäessä ja 2 ylämäessä. Tasamaalla sentääsn pysyin pystyssä. Altaaseenkaan en hukkunut. Hyvä niin. Kunto on kyllä ihan rempallaan pitkän sairastelun jäljiltä ja plösön olisi korkea aika tehdä jotakin asialle. 182 vrk armonaikaa the starttiin enkä vieläkään osaa uida, pyöräillä tai juosta. Noh, fiilispohjallahan tässä ollaan matkassa.
 Tänään olisi tarkoitus kirmailla vähän sisäradalla. Jos jaksan kierroksen, niin hyvin menee. Jos jaksan 2, menee jo tosi lujaa. Kolmesta todennäköisesti pökrään ja oksennan. Katsotaan sanoi lääkäri. Jos fiilistä piisaa ja energiaakin ja aikaa, menen vielä lillumaan uima-altaaseen, klo 18:30 pitäisi ehtiä jo toiseen harrastukseen (kyllä, minulla on sellainenkin) eli maalaamaan öljyväreillä! Ei seinää tai huonekaluja vaan tauluja. Ehkä postitan tännekin jotakin, ehkä en. 
 Treenii treenii nyt vaan. Terveelliseen tammikuuhun oli alunperin kuulunut ankaraa reeniä, mutta tää tauti muutti suunnitelmat ja olen pysynyt vaan erossa suklaista. mItä painoon tulee... Noh, en ole käynyt vaa'alla enkä käy ennen helmikuuta. Veikkaan kuitenkin että mitään ei ole tapahtunut. Eli pitäkää silmänne auki Finntriathlonin maaliviivaa, viimeisenä tulee hassunnäköinen tyyppi joka todennäköisesti virnuilee typerästi ja kaatuu maahan sen jälkeen ;)