kohti atletismia

Kotletti oli taas HelTri:n leirillä. Joka paikkaan sattuu, pyykkiä on kasapäin ja päässä mietteitä. Missä menee urheilullisuuden raja? Milloin joku on urheilija, urheilullinen, atletti tai joku muu sen tyyppinen. En minä tiedä. Leirillä vedin rajan kohtaan minä-muut. Vaikka osallistuinkin lähes kaikkiin harjoituksiin (vipalle pyörälenkille mentäessä emmin kauan, mutta meni pupu pöksyyn, kun kelit olivat sanalla sanoen epävakaat, niin kuin minun ajotyylinikin. Maassa oli räntää, tuuli ja oli kylmä) niin silti en tunne oloani urheilulliseksi. En ole itsevarma urheiluun liittyvissä asioissa. Osaan toki laskea leikkiä siitä, että mm. hävisin seuran cup-kisassa 6km juoksussa 11 minuuttia toiseksi viimeiselle (se taitaa olla jo jonkin sortin ennätys) mutta osaisinko voittaa? Yritän voittaa edes itseni ja voin vaikka vannoa, että mikäli parannan aikaani 10 minuuttia, muut eivät sitä tee.
 Häviö kaikessa liikunnassa on minulle luonteenomaista ja kun leirin juoksu-pyörä-treeneissä (mulla meni 2 tunnin treeniin 120 minuuttia) ohitin toisen pyörällä, niin tunsin oloni kummalliseksi. Hänellä oli huono päivä, en ollut yhtään nopeampi. Kovin kamppailu käydään näemmä pään sisällä. Kaikesta huolimatta pyöräily tuntui mukavalta. Elsa liikkui kevyesti, mielestäni sain pyöritettyä ihan mukavasti ja menin paljon kovempaa kuin viimeksi itsekseni pyöräillessä.
 Seurani on ihana. Kuten sanoin, pääsin kevätleirille ja nyt sattuu joka paikkaan (ja kaduttaa hieman, etten käybnyt edes vähän pyöräilemässä,vaikka omia aikojani...) ja kaikki, jotka minulle juttelivat, olivat erittäin kannustavia! En ole ikinä kokenuta vastaavaa ja se tuntuu mahtavalta! Punastuin ja liikutuin, kun seurakaverini Pia sanoi, kuinka olen heidän sankarinsa. Vaikka olen huono ja hidas, niin menen ja teen ja osallistun. Aika monella taitaa olla aika- ja muita tavoitteita. Minun tavoitteeni on voittaa mörkö pääni sisällä, kohottaa kuntoa ja pitää hauskaa. Nimesinkin itseni tätitriatleetiksi, vähän termistöä lainaten hevosurheilusta, jossa liikkuu tätiratsastajia.
 Teknisiin seikkoihin. Uintia leirillä oli Krista Terämaan hellässä huomassa joka päivä. 1h, 1,5h ja 45min. Lauantaina koin kuuluisan AHAA-elämyksen. Vaikka en ollut päässyt uimaan moneen viikkoon, niin koin, että potku toimi paremmin kuin ennen ja laiska vasen käsi sai lisää jämäkkyyttä. Liikuin välillä jopa eteenpäin! Edistystä on siis tapahtunut ja se on mahtawata!Sykemittari kuitenkin alkoi näyttää nollaa, pakko vaihtaa paristot.

Toipilas

Kotletti on ollut pipi. Iski ilkeä vatsatauti, joka tyhjensi 4 kiloa kotletista nesteitä ulos. Heikotti viikon verran ja puolimaratonhaaveet vähän haalistuivat. Samoin pekäsin, että en pääse silmien laserleikkaukseen. Olin miettinyt sitä jo jonkin aikaa, lasit ovat tiellä vähän koko ajan urheillessa. Varsinkin uinnissa pitää aina pitää piilolaseja. Pöh.
Kuin ihmeen kaupalla tokenin leikkauspäiväksi ja kolmen tarkastuksen jälkeen pöydälle, viuh vauh ja uusi katse. En ole ikinä nähnyt näin kirkkaasti!! Lisää toipilapäiviä, että silmät paranevat, mutta lääkäir antoi luvan urheilla parin päivän päästä.
Tottelin osittain lääkärin neuvoa. Toisena päivänä operaatiosta oli upea päivä ja päätin ottaa Elsan ulos. Menimme niin hissuksiin kuin mahdolista, nautimme ajosta ja auringosta, ei kiirettä mihinkään ja sykkeet mtalalla ettei silmät räjädä irti. Ylitin olympiarajan ultralyhyen matkan pyöräilyssä! Elsan renkaiden pumppaamisessa ylittyi varmaan naurettavuuden raja, kun räjäytin ensin pumpun ja sen jälkeen renkaat tyhjenivät täysin. Onnistuin lopulta ja siis pääsimme naatiskelemaan ulkoilmasta.
Toiveet puolimaratonista heräsivät eloon taas tänään. Päätin, että menen juoksemaan. Juoksen vaikka niin hitaasti, että mummot ohittaavat rollaattorien kanssa, mutta juoksen. Juoksin tunnin keskisykkeellä 155. Juoksin niin, että sattui enemmän pysähtyä, juoksin niin kuin en ole ennen juossut. Hemmetin hitaasti. Matkasta en tiedä, mutta juoksin. Ehkä on kiittäminen uusia kengänpohjallisia tai sitten jotakin ihan ihmeellistä, olisiko kunto sittenkin kohonnut?