Hengen voitto ruumiista, eli finntriathlon 20.7.2013

Päivä koitti lopulta, oli aika kääntää klonkswagenin nenä kohti koillista ja Joroista. Jännitys oli kokolailla sanoinkuvaamatonta. Seurakaverini ja ystäväni soittelivat matkan varrelta ja käskivät Mikkeliin syömään, pysähdyimme siellä, jaoimme jännitystä ja söimme sopivan tankkausaterian. Oli mukavaa nähdä muita, muuten matka olisi ollut hieman yksinäinen.
 Perillä odottikin jo totinen hulina. Ilmoittautuminen, kisainfo, syöminen, pyörän vienti T1:lle, juoksukamppeiden vienti T2:lle ja jossakin välissä iski kaatosade, joka kasteli takkini (jonka sitten unohdin palautuskassista kisapivänä pois, koska se oli kuivumassa. Huokasu). Pääsin majapaikkaan vasta kymmenen pintaan illalla, kävin pesulla savusaunassa (ihanaa!). Unta kalloon niin paljon kun tulee ja aamulla tikkana pystyyn.
 Kisapäivä.T1-tavarat pussiin, tarkista ne 100 kertaa, että kenkiä on 2 ja kypäriä 1. Lasit, hanskat ja geelit, ok. Rannassa paineiden tarkistus renkaisiin, märkkäri päälle, kisapussit sinne minne kuuluukin ja järveen verraamaan. Vesi oli kylmempää mihin olin tottunut, mutta märkkärin kanssa oikeastaan aika miellyttävää. Lähtökarsinassa starttia odotellessa pidättelin jo oksennusta. 

Ei jännitä, ei... Jännittää!

Startti tuli ja läksin uimaan. Poijut olivat isoja ja valkoisia ja suuntaus oli helppoa. Uin yllättävän pitkään isossa porukassa ja itse asiassa en saanut (!) uida yksin ollenkaan, aina jossakin oli joku muu. Valvatus-järvi oli päättänyt yhdessä kera 6m/s puhaltavan pohjoistuulen kanssa panna kisailijat lujille ja muutama kisailija roikkuikin poijuissa huilaamassa. En ole tottunut moiseen aallokkoon ja ainoa huoleni olikin, että uintiaika tulee olemaan huono! Paniikki, kramppi, väsy tai muu sellainen ei tullut ollenkaan, painelin kuin iso jäälohkare ja hyräilin mielessäni Mikki Hiiri merihädässä kappaletta muutamien kirosanojen saattelemana. Manasin aaltoja jotka läiskivät minua naamalle. Uinnissa vierähti tunteroinen ja oli aika läksiä pyöräilemään.

 T1:ssä vaihdoin pari sanaa kisaveljen kanssa, hänelä oli uinti mennyt huonosti, mutta pyyhkäisi minusta ohi pyörällä ekan sekunnin aikana. Pyöräily alkoi kankeasti, ekan kympin aikana sain otteen pyörityksestä ja hetken meni hyvin. Viimeistään vähän ennen ekan kierroksen  loppua (pyöräily 2x45km) iski selkäkrampit, jotka jatkuivat koko ajon loppuun. Pyöräily on muuten minulle helppoa, mutta kun vasen jalka jäykistyy yks kaks ja ristiselässä samalla puolella on tunne, että joku iskee puukolla, niin ei naurata. Toisella kierroksella oli pakko pysähtyä monta kertaa oikomaan selkää ja pääsin taas pätkän matkaa eteenpäin. Kivut olivat kovat ja ilman niitä olisin ajanut huomattavasti nopeammin. Missään viaheessa ei kuitenkaan tullut mieleenkään keskeyttää. Ei se käynyt edes mielessä. 70km kohdalla hihkaisin mielessäni, että enää 20km, 80km kohdalla enää 10 jne. T2:ssa oli pitkä pätkä edettävää ja päätin kävellä sen. Taskussani oli energiapatukka ja mutustelin patukkaa kun tyynesti kävelin juoksuvarusteiden luo. Juoskoot hätäisimmät, onhan sitä matkaa vielä 21,1km. Kävely laukoi selän jännitteitä vähän, pää oppi olemaan pystyssä. Hyvä veto, olin tyytyväinen etten hätäillyt. Sitten juoksuun.

Hölkällä, tyyli on taattu

 Heikon pyöräilyn jälkeen olin toki vähän varovainen juoksuun lähdettäessä. Pää oli edelleen vaakatasossa, jalat olisivat halunneet lähteä oluelle. Kipitin juoksunomaista askellusta ekan kaarteen ja ylämäen. itse asiassa koko ensimmäinen kierros (Juoksu 4 kierrosta samaa lenkkiä) meni kipitellessä, vasta seuraavalla kiekalla jalat keksivät mistä oli kysymys. Kinesioteipit olivat rullaantuneet jalkapohjista ja uinnissa enkä sitten niistä liiemmin enää piitannut, jos pakara kipeytyy niin en ainakaan huomaisi sitä kun muuallekin sattuu. Jatkoin könköttämistä. ohi suhahtelee seurakavereita, juttelen ventovieraillekin ihmisille ja mietin että tässä on todella triathlon-henkeä. Kaikki ovat samassa liemessä, harrastelijoita ja hyväntuulisia. Koko touhussa ei oikestaan ruttunaamaisia näe. Itse taidan olla sieltä ruttuisimmasta päästä. Toka kierros meni kohtalaisen sujuvasti, väsy alkoi puskea kolmannella kierroksella. Isä ja äiti olivat sitkeästi omaishoito-pisteellä tarjoamassa mehua ja geelejä. Minulla oli mukana geelejä ja ne riittivät, mutta oli kivaa kun kannustettiin. Äiti ja isä olivat vipalla kierroksellani viimeiset omaishoitajat pisteellään ja minä olin aika väsyksissä. Vipa kierros menikin pahalla sisulla, jos olisin kuunnellut kehoani, en olisi päässyt maaliin. Pidin pientä hölkkää koko ajan, en kävellyt. Hymyn naamalleni sai partasuti mies reitin varrella, hänellä oli oma kisakatsomo, maitoja ja leipää ja hän huikkasi minulle ohi könköttäessäni että: "onkä nämä viimeiset treffit?" vastasin, että "viimeiset on", hihittelin ja jatkoin matkaa miettien, että menin sen kohdan ohi viimeistä kertaa, menen tuon kulman viimeistä kertaa ja tuon kyltin ja tuon tolpan ja ... ja...  Lopulta maalisuora häämötti, jalat huusivat hoosiannaa, mutta se sama jääpala joka puski aaltoja järvessä jatkoi loppuun asti. Aika 7:25:47. Tavoittelemani 8 tunni alitus onnistui. Työpäivä, ilman lounastaukoa! Maalissa turahti hysteerinen hyperventilaatioitku, joka talttui onneksi nopeasti. Vitsi mä olen teräsnaenen!!

Kotimatkalla, suosikki T-paita päällä pysähdys mökillä

Suklaalevy hedelmäkorissa

Joroisten kisa lähestyy vääjäämättä ja treenimoraali on vaihtelevaa. Viime aikoina on ollut ilmassa aika kovaa uupumista, jos tulokset olisivat samassa suhteessa stressitasoon, nii mulla oli a) väitöskirja valmis b) Joroinen helppo nakki. Ja koska näin ei ole, on vika päässä. Turha syyttää kipeitä raajoja. Tähän väliin oli pakko sanoa että ptruu takasin, mietihän tätä juttua. Triathlon on edelleen harrastus ja nykyisessä mielentilassa mistään ei tuu mitään. Eiku akka oikooseksi pariksi päiväksi ja tekipä eetvarttia, voisin oikaasta vielä pari päivää lisää!
 Kaipasin kuitenkin endorfiinihumalaa ja suuntasin tänään kauniin aurinkoisena sunnuntaina Malminkartanon täyttömäelle. Uhosin itekseni kiipeäväni ne 6 kertaa ja niin tein. Kolmen kerran jälkeen tuli jano, imasin urheilujuomaa autolta ja jatkoin matkaa. Rappujahan huipulle on 426 Wikipedian mukaan ja kun tämmöistä mursun ja sumopainijan risteytysruhoa raahaa sinne ylös asti noinkin monta kertaa niin, noh, kukin voi miettiä miten paljon meni energiaa siihenkin touhuun.
 Hikihän siinä tuli ja eikun uimaan. Klonkswaakkenin nokka kohti Kuusijärveä (samoin kuin n. tsiljoonalla muullakin) ja plumpsis 1500m hissun kissun. En halunnut repiä ja olinkin minuutin hitaampi kuin mitä olin Vantaan triathlonissa, oi voi. Siinä samassa jäin miettimään, että tähänkö on tultu, tulen rannalle treenatakseni. Käännyin selälleni ja kelluin hetken katsellen aurinkoa. Pilivä ei ollut. Uidessa ihailin liplattavaa veden pintaa (ainoa todiste siitä, että oikesti liikuin eteenpäin) eikä sitä ollut hätäpäivää. Pyöräilyn jätin nyt, emme ole Elsan kanssa jutelleet Kison jälkeen, mokoma laiska hökötys! Olisi vaan halunnut jäädä tangolle nuokkumaan...
 Kotona oli suklaalevy hedelmäkorissa. Ei ole enää, se on nyt sohvalla. Mutta avaamattomana, teki mieli mansikkarahkaa.