Urheilu on rumaa

Terveisiä Espanjasta! Ihan työmatkalla täällä, mutta otin kuitenkin Amerikassa, baarissa ja löytötavaratoimistossa olleet oranssit juoksukenkäni mukaan. Kelit hivelee hipiää ja kävin pariin otteeseen juoksemassakin. Perinteisenä ongelmana tietenkin se, että eksyn. Aina. Kaikkialla. Se ei kuitenkaan ole pointti, vaikka kartta taisi kyllä olla pahanpäiväisesti viallinen.
Urheilu on rumaa. Luin Seppo Nuuttilan ja Pauli Kiurun kirjan Triathlonista ja ihan hirveän irvokkaita nuo teräsmieskilpailut! Ihmiset pökräilevät ja ryömivät maaliin, kakkivat housuun jne. Ei mitään ylettömän hohdokasta, yök. Itse ajattelin pysyä sen verran lyhyillä matkoilla, että pysyn sisä- (ja kisa-) siistinä, mutta hikeä ja räkää on vaikea välttää. Ennen räntäsateita oli pakko päästä pyöräilemään Elsalla ja veivasin 1,5h. Ei mitään extremematkaa, mutta kun satoi milloin mistäkin suunnasta ja oli melko vilpoisakin, niin nopeus ei kyllä päätä huimannut. Tähän väliin mainos: Gore-tex on hyvä materiaali, vesi menee kengänsuusta sisään sateessa, muttei tule ulos. Housuissa sama juttu. Olin siis likomärkä loppujen lopuksi. Reidet olivat kirkuvan punaiset kun pääsin kotiin ja räkää oli kaikkialla. Uskomatonta, kuinka se irtoaa kun vähän huhkii! Niiskuteltuani jonkin aikaa tuollakin lenkillä päätin tyhjätä nenäni yksinkertaisella töräytyksellä. Tilanne olisi ehkä vaatinut kaksinkertaisen töräytyksen ja kiertoliikkeen tai sakset, koska räkä jäi roikkumaan nenään. Aika hieno toisaalta, ainakin 10 cm! Kurjaa vain, että kaikki vaatteet menivät pesuun.
Täällä Epsanjassa minä friikki hölköttelen T-paidassa ja juoksucapreissa +19 asteen lämmössä kun paikalliset vetävät takkia ja kaulahuivia ylleen. Räkä irtoaa silti. Sama niiskutusilmiö ilmaantuu kilometrin X kohdalla ja kurkkukin vaikuttaa tukkoiselta. Päätän siis töräyttää, kurkun kautta koska sylkeminen on loppujen lopuksi helpompaa. Tällä kertaa mittaa on varmasti yli 15 cm ja kiertoliikkeen seurauksena silmälasin linssiin lää jälki. Räkä linssissä takaisin hotellille, ei auta sano nauta. Selkä suorana ja ylväästi, vaikka räkä poskella.

Oman elämänsä teräsmies

Ui 2,4 mailia. Pyöräile 112 mailia. Juokse maraton. Ole ylpeä itsestäsi lopun ikääsi. Näin kirjoitti John Collins, triathlonin "isäukkeli". Ihan varmasti. Triathlonhan taisi olla loppujen lopuksi isojen poikien saunassa (jos pojilla oli saunaa Honolulussa) keksimä pullistelulaji. Olen onnellinen, että lyhyempiä matkoja on tarjolla.
Mielestäni voin olla ylpeä itsestäni joka kerta kun treenaan. On ollut aikoja, kun käsittelin pahaa mieltä kokolailla eri tavalla kuin lähtemällä juoksemaan. Haluan olla ylpeä itsestäni aina kun treenaan. Haluan olla ylpeä itsestäni tänään. Juoksin 53 minuuttia sykkeellä 149 bpm. Huomenna on tiedossa karkkia: menen pyöräilemään ja uimaan. Haluan olla jälleen ylpeä. Haluan myös, että voin innostaa muita ja että muut voivat olla minusta ylpeitä. Ylpeys sen muuttumatta kuseksi päässä vaatii nöyryyttä, toivottavasti muistan sen. Jos unohdan, lisään vauhtia ylämäessä ja tajuan, että ylpistely ei ole samaa kuin ylpeänä oleminen.
Akku loppui Mp3-soittimesta, patteri loppui sykemittarin monitorista, kengät löytyivät löytötavaratoimistosta, pipo ja hanskat olivat hukassa, kalsarit missä lie ja elämä sekaisin, mutta minä, perhana vieköön, juoksin. Juoksin toisenkin kierroksen stadionin ympäri ihan piruuttani. Hiki tuli ja paska lähti sielusta. Nyt tulee uni. Huomenna testaan uusia ajolaseja. Hyvää yötä. T: oman elämänsä teräsmies

kunto kohenee, läski lisääntyy

Kyllä suklaa on tehokasta! Itsepetoksen mestari mässäilee kaamosmasennukseen kohtalaisen suruttomasti ja vaikka treenaankin mielestäni ihan kivasti ja kunto sekä voima ovat kohonneet, niin housut kiristää. Lihaksetko ne siellä pullistelee? Tuskin. Kuntopiirissä aika lisääntyy per liike ja pidot senkun paranee, vaikka 4 minuuttia onkin aikas perhanan kova homma. Silti muutoksen huomaa, tänään viimeksi.
Pimeys vaivaa edelleen. olisi tosikiva mennä Elsalla retkelle, mutta on niin kurja sää ja varsinkin maantiellä autot huolettaa. On mulla lamput ja heijastinliivi, mutta silti. Kaiken lisäksi tätä menoa Elsa romahtaa mun allani, ei hyvä. Tarttee tehdä jotakin. Kestävyyskunto on edelleen hauska vitsi ja triathlon ehkä sittenkin haave. Suutari pysyköön lestissään ja Elli kotona? Voi että kun olisi kevät, tämä syksy ei ole mun juttuni.

voimaa, Voimaa, VOIMAA

Kiirusta on pitänyt, ei ehdi kirjoitella, onneksi ehtii harjoitella. Kunto on ihan selvästi kohonnut, toissapäivänä kipittelin keskustasta Töölönlahden kautta kotiin, n40 min meni ja jalaat senkuin veivät (paitsi ylämäessä, missä tuli hyytelöitymis-ilmiö). Olo oli ihan fantastinen, varsinkin kun ehta kotletti saavuttaa hoikkaa ihmistä (ei kutienkaan saa kiini, pirnales) jotka siis määritelmällisesti ovat hyväkuntoisia ja fiksuja. Kotletti on siis kateellinen. Lenkkejä täytyy alkaa pidentää.
Elsa pääsi Pohojammaalle. Raahasin kaunokaisen mukanani auton renkaidenvaihtokeikalle ja ajelin 25 km. Tunti meni, aurinko paistoi ja fiilis oli korkealla. Sitten tuli pimeä. Ja pakkanen. Että mä inhoan PIMEÄÄ!!!
Tänään oli pakko pumpata rautaa, voimaharjoituksiakaan ei sovi unohtaa. Oltuani pahalla päällä jo monta päivää, teki hyvää ärjyä kotlettina atlettimiesten lajissa. Kiukkua lisäsi sellaiset tyypit, jotka vain ISTUVAT laitteissa. Mitä treenaamista sellainen on? Oli pakko kysyä yhdeltä, että treenaako hän kun halusin ko. laitteeseen ja jätkä vain istuu siinä. Treenasi kuulemma, mutta voisin tehdä sarjan siinä välissä. Uskomaton puusilmä!! Myöhemmin olisin halunnut ajaa samaisen mulkun pois jalkaprässistä (jalkaprässi on suosikkini) kun jätkä vain nojailee moiseen. Uh. Musta tulee tätä menoa äkäinen.
Vaikka onkin pimeää ja kurjaa ja varpaat kastuvat lenkillä, niin kesä tulee ihan hirveän kovaa tahtia. Triatloni lähestyy...

Leiri

Kotletti on tullut hulluksi. Sen mielestä triathlon-seuran syysleiri on tosi hyvä juttu! Pääsin peruutuspaikalle ja sinnehän oli meno. Ja menoa olikin. Perjantai-iltapäivällä 1,5 h juoksutreenit hallissa (kotletti melkein kuolee). Reeneihin sisältyi juoksutekniikkaharjoituksia, omituisia liikkeitä, joita osaavat tehdä vain teräsmiehet eikä niiden virallista funktiota kukaan selittänyt. Menin kuitenkin, läskejäni häpeillen.Lauantaina oli aamulenkki 45 min klo 7 aamulla(ennen aamupalaa! KÄÄK kotletin jalkoja särkee, muut menevät menojaan ekassa ylämäessä). Lenkki oli kuulemma kevyttä hölköttelyvauhtia, mutta kun en mä pääse niin lujaa. Selät katosivat viidessä minuutissa pimeään metsään ja ilman karttaa tuli äkkiä pikkuisen orpo olo. Onneksi pari muuta kääntyivät kolmoselle, henki hapatuksissa kysyin menne he menevät ja käännyin perään. Nekin selät kyllä hävisivät alka sekunnin ja olin taas yksin metsässä.Hiki hatussa pääsin kämpille, aamiaiselle, luennoille ja lopulta uima-altaaseen.

Läskien häpeily saavutti uimahallissa megalomaaniset mittasuhteet, mutta kelluttaahan se ja kelluntaharjoituksissa pullahdin pinnalle kuin korkki. Tunnilla tehtiin alkeisharkoista tuttuja harjoituksia ja jotenkin ihmeen kaupalla selvisin. Uintiasento tuntui paranevan ja kädetkin menevät jo vähän sinnepäin :D. Kivaa! Mutta ei mitään kivaa ettei jotakin kamalaakin. Iltapäivän juoksureeneissä vedettiinkin sitten tekniikan lisäksi oikein kunnon vetoja! En oikein tykännyt pariharjoituksesta, koska olen kaikkein hitain ja hidastan siis pariakin, mutta toteltava on. 200 m täysillä ja vaihto. Hyytyminen tuli tosin ehkä 75-100m kohdalla ja muuta kiitivät raketin lailla ohi, mutta 10 kierrosta mennään. Vedin viimeistä kiekkaa kun muut lähtivät loppuverryttelylle... Puikkelehdin suman läpi hitauttani ja läskejäni häpeillen, mutta kun vedetään niin sitten vedetään. 10 on 10. Pyörrytti, närästi ja oksetti kyllä tehokkaasti mokoman setin jälkeen... Jalkapohjassakin oli rakko. Pahus.

Sunnuntai. Alkaa taas aamulenkillä. Välttääkseni selkien katoamisen pimeään metsään menin omatoimisesti omia aikojani. Selät kyllä tulivat takaa ja menivät ohi, parikin kertaa, mutta menin kuitenkin, rakko ja kivut jaloissa. Parin luennon jälkeen oli taas suosikkini vuoro. UINTI! Pienen läskienhäpeilytuokion jälkeen altaaseen. Tekniikka paranee paranemistaan. Päihitin jopa pari ihmistä, jotka ovat a) kovassa kunnossa b)nopeita juoksijoita. Todellakin olen aina luullut, että kovakuntoiset ihmiset osaavat lajin kuin lajin. Onneksi uinti on melko tenkninen laji ja tunsin sairasta voitonriemua... Paluu maan pinnalle oli kuitenkin kova, jalkoja särkee edelleen, läskit hävettävät ja liikkuminen on kankeaa. On se kovaa olla kotletti.

Tutustuin kuitenkin moniin hyviin tyyppeihin leirillä ja jäi hyvä maku suuhun (ei jalkoihin). Psyyke antaa kuitenkin hitaasti periksi. Se, joka on aina ollut huonoin, syrjityin ja hitain harrastaa varsin monipuolista urheilua. Eihän sellaista tapahdu. Suutari pysyköön lestissään. Vai onko näin?

Ennätykset on tehty rikottaviksi

Harrastan mielikuvaharjoittelua. En mitään ammattimaista, vaan todella lapsellista jota voisi hyvällä syyllä kutsua leikkimiseksi. Altaaseen päästessäni olen maailman paras uimari, jonka ennätys on 25 metriä. Siis hengissä, ajasta ei vielä puhuta mitään. Elsalla mennessäni olen tietenkin kilpapyöräilijä ja juostessa, noh, aivan tavallinen kotletti...

Mutta ennätyksiin. Tähänastinen uintiennätys rikkoontui eilen, kun polskin 50 metriä altaassa ja jäin henkiin! Tyylipuhtaaksi suoritusta ei voi sanoa, vasen käsi tuppaa uppoamaan kun otan happea  ja jalat tekee mitä sattuu, mutta koska homma alkaa luistaa, olen ihan iloinen!! 750 metriä on vielä kylläkin kaukana, mutta yrittäkööt estää ken voi, mä sen sprintin vielä pyyhkäsen.

Elsa taas on vikkelä kaveri. Tähän astinen huippunopeus työmatkalla on ollut 31km/h ja tänään mittari kävi 33km/h kohdalla! Valitettavasti tie loppui kesken ja kiihdytys jäi siihen, mutta kotletti se parantaa kuin sika juoksuaan! Enää en kauhistu käsijarruja tai kumaraa ajoasentoa niin paljon kuin ihan aluksi, mutta jalankulkijoita, jotka eivät katso eteensä sitäkin enemmän.

Kylki alkaa olla venähdyksen jälkeen jo paljon parempi, juoksemassa en kyllä ole käynyt aikohin ja ensi viikonloppuna (!) seuran syysleirillä saakin miettiä, että miten näitä jalkoja taas liikuteltiinkaan... Ans kattoo nyh. Mutta ennätyksiä on tehty ennenkin, viimeksi henkilökohtaisia tällä viikolla.

Hiki tuli puli puli ja vamma

Olen ihan villiintynyt uintiin. 2 kertaa viikossa on uimakoulu ja kerran käyn seuran alkeisharkoissa. Tälläiselle kuviokellujalle on iso juttu kun potkut, käsivedot ja jopa hengitys alkaa mennä sinnepäin kun pitäis. 25 metriä on pitkä matka (750 metriä vielä pidempi...) ja sen pääsen jo! Tosin päässä pitää stopata puuskuttamaan, mutta kyllä se vielä... Uimakoulussa opeteltiin käännöksiä, taidampa kokeilla sellaista ensi kerralla seuran vuorolla. Saa kanssaumarit kunnon naurut!
Ei mitään hyvää, ettei vielä parempaa. Olen tainnut saada ensimmäisen virallisen urheiluvamman! Ei hajua mistä se tuli, mutta kylki on ollut kipeä ja voimaton muutaman päivän. Olisinko huhkinut uima-altaassa liikaa? Kellun kuitenkin. Ei se niin haitannut uimassa, mutta muuten välillä pistää melki polvilleen. Tyhymää. Kun nyt kevätpuolella pysyis plösö ehjänä.
Hikiäkin pitää puskea nahastaan ulos. Kuntopiirissä sitä taas lensi niin, että silmälasit sumeni. Tippa linssissä plösö painaa pinkissä paidassaan varsin testosteronipitoisessa piirissä. Hittolainen, hyvin mä pärjään! Äijät ovat niin hassunkurisiä ähkiessään, että pösöä ihan huvitti. Parasta kuitenkin (miehet siis ovat kivoja, juu-u) on se, että jaksan tehdä kuntopiiriä paljon paremmin kuin aluksi!! Jotakin on siis tapahtunut!! Kylki tosin esti vähän osassa liikkeitä ihan lege artis-suorituksen (siis mähän teen vain tyylipuhtaita suorituksia [kuolee nauruun]) ja se harmittaa. Paranis nyh, niin pääseen vähä revitteleen Elsalla. Elsalla on uusi lesta (huom.pohojammaan kaunista kiältä ja tarkoottaa pyörän satulaa) ja siinä on vaaleanpunaista. Nam

Elsa

kun kerran hurahdetaan niin hurahdetaan kunnolla. Tähän asti, ja viimeiset reilun 10 vuotta, olen fillaroinut joka paikkaan (kouluun, töihin, harrastuksiin, puuhun, kiveen ym. ym.) Tunturilla, mutta onhan se jo vähän elähtänyt ja raskastekoinen. Triathlonissa kuuluu mennä LUJAA, eikä tuolla pääse lujaa. Kaiken lisäksi se on korjattu rautalangalla ja jeesusteipillä. Mutta ei kolise enää, ei. On se silei vähän traktori...

Plösö tuumii taas, että uudenhan sitä tarvii ja haukkoo henkeään hintoja tiiraillessa. Pakko kysellä ympäriinsä pyörien ominaisuuksista ja kun ymmärtää ammattitermeistä suunnilleen 0%, niin lähtökohdathan ovat jo hyvät. Kalliitakin tosiaan ovat, mikä eteen.

Rohkaistuin kuitenkin ja otin yhteyttä kaveriin, joka on kilpapyöräilijä. Hän onkin ihan positiivisesti innostunut aiheesta ja sovimme, että menen sovittamaan hänen cyclocrossariaan. Siis ei maantiepyörää, jota joku jo ehti ehdottaa. Ei muuta kun satulaan ja menoksi. Hutera vehje ja ajoasentokin on ihan kauhea. Hieno homma, kyllä tällä vielä vammoja saadaan aikaan. Kaverini halusi kuitenkin myydä cyclonsa minulle ja keskitasoista angstia kokien löimme kättä päälle. Sitten säädettiinkin ajoasennot ym ym kohdalleen, sain rautaisannoksen polkupyörätietoutta, josta taas ymmärsin ehkä murusen ja ennenkuin ehdin tajutakaan oli autoni takakontissa pyörä. Tää on kuin kilpaponi tuntsaan verrattuna ja asuu siis asunnossani. En vieläkään tiedä miksi lausahdin ovesta sisälle tullessani, että "tervetuloa kotiin, Elsa". Pyöräni nimi on siis Elsa. On se hieno. 

Osa 1, aloitus

Kas niin, ihka aito ylipainoinen sohvaperuna hurahtaa urheiluun. Eihän tämmöistä tapahdu kuin telkkarissa ja käsittämättömissä dokumeteissa. Joku vinksahdun kuitenkin kävi. Elettiin elokuuta 2011 ja sohvaperuna istui sohavalla telkkaria katsellen. Kuinkas muutenkaan... Ystäväni hurahti juoksuun, mutta pelkkä juokseminen on, noh, pelkkää juoksemista. Ainakin minun mielestäni. Telkkarissa tehtiin kuitenkin asiat toisin ja eräs toinen plösö laitettiin triathlonille. Katselin silmät tapilla, että olisko totta, voisinko minäkin... Niin hienolta se näytti. Ei auta, sanoi nauta ja etsi netistä sopivan oloisen triathlon-seuran. Varovaisesti kyselin, että ottavatko ollenkaan aloittelijoita riveihinsä ja kun vastaus oli kyllä, liityin seuraan. Rohkea rotan syö, tuumin.

Innokkaasti odottelin syyskuuhun kun teenien kerrottiin alkavan ja -noh- hieman ihrojani häpeillen läksin mukaan jopa uimaharkkoihin osaamatta kroolata yhtään. Kellun kyllä, siitä se rasvakudos pitää huolen, ja uin primitiivisammakkoakin hitaasti, mutta ryhmähän oli tarkoitettu aloittelijoille. Mukaan siis. Mitä vielä, kaikki muuta polskivat kuin kalat ja minä perässä omituista sammakkoani... Onneksi ohjaaja on pitkämielinen ja sanoo, että voin uida radan päähän niin kuni haluan kunhan harjoitus on tehty. Monia harjoituksia sitä tehtiinkin ja kappas, kiinnostus vaan kasvoi! Kerta kerran jälkeen osaan paremmin, en tiennyt sellaista tapahtuvan 31-vuotiaana. Luulin, että puupää on myöhässä, mutta kun opinhan minä. Siis se, joka koulun liikunnan tunneilla valittiin viimeisenä joukkueeseen! Atletiksi on vielä matkaa, sen huomasin kuntopiirissä, jossa huhkin itseni a) hikeen b) kipeäksi. Mutta koska pää on puuta eikä siedä periksi antamista, en siis antanut periksi ja muutaman kerran jälkeen kuntopiiri sujuu jo varsin kivasti, joskaan staattisia vatsalihaspitoja en vaan saa pidettyä ja vaikerointi alkaa kohtalaisen aikaisessa vaiheessa... Öh. Pikku arpi muuten hyvässä.


Kotletti viihtyy reeneissä. Välillä touhu saa maanisiakin piirteitä, mutta ei ollenkaan tunnu siltä, että se olisi paha asia. Tavoitteitakin on, ensi kesänä sprintti hengissä maaliin! Seuraavaksi: pyörän selkään!