kun kerran hurahdetaan niin hurahdetaan kunnolla. Tähän asti, ja viimeiset reilun 10 vuotta, olen fillaroinut joka paikkaan (kouluun, töihin, harrastuksiin, puuhun, kiveen ym. ym.) Tunturilla, mutta onhan se jo vähän elähtänyt ja raskastekoinen. Triathlonissa kuuluu mennä LUJAA, eikä tuolla pääse lujaa. Kaiken lisäksi se on korjattu rautalangalla ja jeesusteipillä. Mutta ei kolise enää, ei. On se silei vähän traktori...
Plösö tuumii taas, että uudenhan sitä tarvii ja haukkoo henkeään hintoja tiiraillessa. Pakko kysellä ympäriinsä pyörien ominaisuuksista ja kun ymmärtää ammattitermeistä suunnilleen 0%, niin lähtökohdathan ovat jo hyvät. Kalliitakin tosiaan ovat, mikä eteen.
Rohkaistuin kuitenkin ja otin yhteyttä kaveriin, joka on kilpapyöräilijä. Hän onkin ihan positiivisesti innostunut aiheesta ja sovimme, että menen sovittamaan hänen cyclocrossariaan. Siis ei maantiepyörää, jota joku jo ehti ehdottaa. Ei muuta kun satulaan ja menoksi. Hutera vehje ja ajoasentokin on ihan kauhea. Hieno homma, kyllä tällä vielä vammoja saadaan aikaan. Kaverini halusi kuitenkin myydä cyclonsa minulle ja keskitasoista angstia kokien löimme kättä päälle. Sitten säädettiinkin ajoasennot ym ym kohdalleen, sain rautaisannoksen polkupyörätietoutta, josta taas ymmärsin ehkä murusen ja ennenkuin ehdin tajutakaan oli autoni takakontissa pyörä. Tää on kuin kilpaponi tuntsaan verrattuna ja asuu siis asunnossani. En vieläkään tiedä miksi lausahdin ovesta sisälle tullessani, että "tervetuloa kotiin, Elsa". Pyöräni nimi on siis Elsa. On se hieno.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti