Helluntai

Se oli sitten Giro d'Espoo päivä. 111km ja jännitti niin maan vietävästi koko edellisen päivän, että ystäväni varmaan olivat vähintään yhtä hermona, nimittäin minuun kun soittelin ja viestittelin heille. Oli pakko purkaa hermoja vähän. Hain ajanotto chipin ja kilpailunumeron (220) kauhusta tutisten. Paikalla oli vaan superlihaksikkaita pyöräilijöitä ja minä, the porsas. Sain kuitenkin tavarat ja menin kotiin Elsaa pesemään. Se olikin hieno kuurattuna ja öljyttynä. Vain pilotti edelleen vapisi.
 Sunnuntai koitti aurinkoisena. Ihana ilma! Pakkasin huolella vararenkaat, energiageelit, urheilujuomat kengät ja kypärän mukaan ja koko komeuden -oikean urheilijan tavoin- autoon ja nokka kohti Espoota. Perillä tarkistin rengaspaineet ja kävin hätä pissalla (niinkuin olin tehnyt koko aamun). Etsin lähtöryhmäni ja asetuin odottamaan. Jännitti niin vietävästi! Lähtö sujui hyvin, käännökset ja ryhmäajo ok kunnes n. 4,25km kohdalla eturengas sanoi PPPPPPSSSSSSSSSSSTTTTTTT ja mössähti. Mitä hemmm.... TAAS!! Tämä oli jo kolmas hyvin lyhyen ajan sisällä, tällä kertaa kesti melkein 5km, jippiajee. Olisin uskonut, että itse vaihtamani olisi jotenkin mennyt vanteen ja päällyskumin väliin lyttyyn, mutta tämä ei ollut itse vaihtamani. Seuraavapa oli kun siinä tien poskessa aloin taas vaihtaa rengasta. Touhujani vahtasi nuori pojankloppi varsin intensiivisesti ja pian koko tyyppi kävi hermoille. Vahtasin takaisin ja kysyin, että mitä asiaa? "Mä vaan kattelen" vastasi kloppi. Kysyin jo tarpeeksi äkäisenä että miltä näyttää, hyvältä kuulemma. Just joo, takkusin kireän päällyskumin ja pumpun kanssa vaikka kuinka kauan, muut olivat menneet jo aikoja sitten. Sain renkaan jotenkuten vaihdettua ja suuntasin takaisin Barona-arenalle. Ne kisat olivat osaltani siinä. Autolla pumppasin isolla pumpulla renkaan täyteen, nostin pumpun autoon (en tässä välissä koskenut pyörään) ja yks kaks PPPPPSSSSSSSSSSTTTTTTT! Etukumi lytyssä. Taisi olla ennätys, kestihän se perästi 4km. Vielä kallis latex-rengas, tosi hyvä. Ok, saatoin kiukuspäissäni survoa sen ihan lyttyynkin vaikka yritin olla tarkka. Onneksi en lähtenyt muiden perään, minne lie menivätkään. Parin auton päässä oli poikansa ajoa odottamassa ollut herrasmies, joka kuuli suhinan ja avusti renkaan vaihdossa. Juttelimme jonkin aikaa pyöristä, hiihdosta, juoksusta, triathlonista ja hajonneista ihmisruumiin osista. Urheilu on niin sosiaalista.
 Heitin pikkumininanolenkin Barona arenan ympäri Elsalla, en tohtinut lähteä kauas kun nämä eturenkaat alkavat lyödä naurettavuusennätyksiä. Rengas kesti, menin autolle, soitin pettymyspuheluita ja lähdin kotiin. Navi-gaattori ohjasi mut tietenkin naisten kympin tielle, enkä päässyt kääntymään mistään ja kotimatka kesti varmaan tunnin. Voi että mä kadehdin niitä naisia! Olisi pitänyt valita toinen helluntaitapahtuma.
 Nyt kotona turvassa. Voisin mennä juoksemaan tai uimaan, mutta on niin takki tyhjä, että saatan halvaantua tai hukkua. Harmittaa kuin pientä oravaa pakkasella. Vien arkena etukiekon pyörälääkäriin, saavat katsoa vannenauhan ja liimata siihen sellaiset teipit että varmaan pysyy. Ehkä sitten voin alkaa reenata Tour de Helsinkiin...

Team porsas ja rakkolaastarit

Kengät hiertää. Totesin tämän kurjan ominaisuuden jo ennen puolimaratonia. Niin on aina ollut ja niin tulee aina olevan. Koska teen kaiken muunkin päälaelleen, myös kenkäni hiertävät ehkä aavistuksen kummallissti. Saan isot rakot juostessa holvikaaren kohdalle. Kevätleirillä rakko oli kyllä jo aika massiivinen ja rupesi lopulta vuotamaan verta. Puolimaralle teippasin rakkolaastarit paikalleen jalkaterän ympäri menevällä urheiluteipillä. Jo on kumma jos vielä hiertää! No, ei hiertänyt, jaloilla ei ollut mitään hätää sillä matkalla.
 Ostin kuitenkin uudetkin kengät, siltäkin varalta, että vanhat halkeavat lopullisesti massiivisen painoni alla. Sisus alkaa jo repsottaa. Nooh, ekalla juoksulla rakot! Jo on kettu! Hommasin korkokenkiin laitettavat geelityynyt, kun jalkojen teippaaminen on niin tympeää hommaa. Liimasin tyynyt holvikaaren kohdalle kenkiin ja painelin jokse meresi edestä-tapahtumaan ja juoksin 7 km lenkin. Rakot! Siitäkin huolimatta, että olin laittanut "myös rakoille soveltuvat" laastarit holvikaareen. Hiiteen Brendell! Paskan myivät. Laastarit rullalla. Pitää keksiä lisää sovelluksia.
 Team porsas sen sijaan syntyi pikku päässäni, kun ostin sievän pinkin pyöräilypuseron. Näytän hillittömien läskivuorieni kanssa siinä ihan possulta. Elsa motkotti asiasta, että hän ei ole osa mitään porsastiimiä ja räjäytti etukumin. Kiukkuisena kuin peppuun ammuttu päästäinen istuin kannon nenään ja vaihdoin kumin. Olin juuri saanut opastusta aiheeseen eikä siinä mennyt edes koko päivää. Retki kuitenkin typistyi, kun sinne meni ainoa varakumi ja jos Elsa alkaa kiukutella keskellä ei mitään, olen pulassa (Pula on kylläkin Kroatiassa, mutta noh). Ajoin siis kotiin ja jatkoin matkaa ystäväni luokse tositriatlonistin tapaan autolla.
 Pidin tämän viikon hiihtolomaa (sukset vähän tihkaasoo) ja jalo tarkoitukseni oli urheilla ja nukkua kerrankin kunnolla. Noh, sinnepäin. Eilinen Juokse meresi edestä ei tunnu enää missään (paitsi rakoissa, jos nyt lähtisin juoksemaan) ja tänään olisi aikomus taas pyöräillä. Kaikesta huolimatta laitan pinkin puseron päälle. Nih.

Takapakkia

Selkäongelmien vuoksi on reeni jäänyt nyt vähemmälle ja olen koittanut keskittyä venyttelyyn ja lihashuoltoon. Pahoin pelkään, että Espoon giroilutapahtuma jää osaltani välistä. Päässilimääsenä pohojalaasena saatan ajaa sen läpi, vaikka särkisi kuinka. Oman kehon kuuntelu ei olekaan niin helppo juttu kun ensiksi aavistaisi. Sitä miettii, että ketä kuuntelee, kun kroppa huutaa hoosiannaa ja pää huutaa ladulle. Ristipainetta...
 Sain apua kramppeihini yllättävältä taholta, työkaverini ja kollegani tarjoutui antamaan akupunktiota! Pari kertaa neulojen alla olleena voin sanoa, että tuntuisi auttavan ainakin jonkin verran :) Ainakin olen molemmilla kerroilla ollut hoidon jälkeen ihan tillin tallin ja painunut nukkumaan, että rentoutumista siis tapahtui ;) Lääkärissäkin kävin ja hän passitti fysioterapiaan. Jo on kumma jos ei akka tokene! Elsan satulan kotletti oli itse kiristänyt vinksin vonksin kun se oli löyhällä. Ajoasentoakin korjattiin, lestaa siirrettiin pari senttiä eteenpäin, kun lyhyestä kasaan painunut selkäni ei venynytkään ihan kunnolla sarville asti. Katsotaan nyt, kyllä tämä tästä...
 Elsassa on kesäkumit alla ja samalla reissulla Riinan luokse Elsa sai kunnon suihkun ja minä noottia, että se tulisi kylvettää useammin. Yritin puolustautua pieneen kylppäriin vedoten, mutta iloinen rapakkopyöräilijä ei tainnut saada sympatiaa... Noh, maantierenkailla rapakkoon uppoaa, joten taitaa olla siistiä menoa tästä eteenpäin. Ehkä.
 Tällä hetkellä selkä vaikuttaa olevan ok. Ei mikään käärmenaisen selkä, mutta ok. Varasin huomiseksi hierojan ja ajattelin käydä pyöräilemässä sitä ennen. Jos jumahdan tönköksi niin saa hieroja näyttää kyntensä ja pehmittää tönkön. Pitäisi keksiä myös kiva reitti, etten eksy. Olen näet maailman paras eksyjä ja puolimaratoonillakin löysin maaliin vain seuraamalla muita.
 Eksymisestä puheen ollen kävin suunnitamassa iltarasteilla. Mulin oikein kunnolla lenkkarini märiksi, käsivarret ovat naarmuilla oksan raapaisuista ja yksi rasti jäi löytymättä, mutta oli aika hauskaa! Kaverini vaan hermostui pahan päiväisesti kun se onneton rasti 22 ei löytynyt (mua ei niin haitannut, olihan siellä mettässä rämmittykin jo ainakin 2,5h) . Mietin myös toisenkin kerran, että otanko kaveriksi jäniksen. Rakas ystäväni kun on kova maratoonari ja kaahasi metikössä kun pieni pupu meikäläisen puuskuttaessa kintereillä kompassi vinossa. Taidankin ottaa maanantaiohjelmistoon joko lenkin tai suunnistuken.

Kipu

Kirjoitan nyt itku silmässä. Tulin juuri helsingin polkupyöräilijöiden keskiviikkolenkiltä, n55km ja x tuntia. Pääsin kotiin, vetäjä oli ystävällinen ja opasti hidasta plösöä. Miksi siis itkettää? Selkä kramppaa taas, se oli krampissa ensimmäisten 10 kilometrin jälken ja siitä eteenpäin koko loppumatkan. Kipu oli hirveä. Itken myös häpeästä kun lähdin lenkille, joka oli selvästi yli kuntotasoni. Vikaa on varmasti ajoasennossa, mutta vuoden 2010 välilevytyrän jälkeen (jolloin viimeksi itkin kivusta) selkä ei ole ollut enää entisensä, en silti uskonut että se on noin huono. Surettaa ja kiukuttaa, eikö minusta olekaan tähän, ja vielä syystä jota en itse halua! Sisulla painan kyllä, mutta kipu on eri juttu. Tasapaino ei muutenkaan ole kovin hyvä, mutta "tangolle" noustessa huojun kuin lipputanko tuulessa. Ei hyvä.
Töissäni tutkin kipua (kylläkin sioilla, mutta se ei liene relevanttia tässä) ja olen törmännyt myös ihmistutkimuksiin. Kaikissa ollaan samaa mieltä, kipu on pahasta. Paitsi akuuttina, kun se varoittaa kudostuhosta. Niin, kudostuhosta. Olisi kiintoisaa tietää, paljonko arpikudosta ristiselässäni on ja mitä on jäljellä. Vai onko mitään. Seuraavaksi päädyn  varmaan pyörätuoliin. Itkettää, kiukuttaa ja masentaa. Ja sattuu. Tarvitsen apua.

Puolimaratooni

Helsinki City run 5.5.2012. Pitkän matkan juoksijaneitsyt the kotletti ilmoittautui mukaan, pääsi tutisevana paikalle ja vähintään yhtä tutisevana maaliin! Siis maaliin ihan itse ja henkikin pihisi vielä. 21 kilometriä on aika pitkä matka ja meno oli tuskallista välillä kovastikin paljon, mutta jatkoin silti.

Alkumatka oli naurettavan helppoa, menin korostuneen hitaasti porukassa, en alkanut ohittelemaan, vaikka välillä tuntui siltä, että pääsen kyllä lujempaakin. Pitelin kuitenkin kevyttä hölkkää. Letka alkoi venyä 7-8km kohdalla ja keskuspuiston pusikkoetapin alkaessa siinä 8km kohdalla, oli jono jo melko pitkä. Vetelin omaa tahtiani. Keskuspuistoetappi oli 4 ja risat kilsaa ja kohtuuraskas, kun se oli hieman tylsä... 10 km kohdalla oli voimissani ja aloin kiihdyttelemään. Seurakaverini Koivusen Jarkko oli puolivälin tienoilla kannustamassa ja se kyllä auttio taas eteenpäin. Juoksu oli rentoa eikä ollut mitään hätää. 13 km kohdalla Pikku-huopalahden etapin koittaessa kiri stoppasi kuin seinään. Jalat väsyivät ja selkä antoi merkkejä kunnon krampista. Tempaisin energiageelin persetaskusta ja taistelin sen kanssa aikani kun se ei auennut! Pienehkön painiottelun jälkeen sain mokoman raastettua hampailla auki ja hetkeksi tuli taas virtaa. Siitä huolimatta Pikku-Huopalahti oli minulle aika vaikea pätkä, tuli kuuma, suu ja huulet kuivuivat ja selkä alkoi krampata. Sitä se teki loppuun asti. En kuitenkaan ajatellut antaa periksi ja kun naaman eteen läpsähti 16km, niin mietin että jo on perhana jos akka ei jaksa juosta 5 km. Ok, kävelin ylämäet, kun jalat vaan pysähtyivät, mutta alamäet (oliko niitä?) laskettelin vapaalla. Tuskaisimpia kilsoja henkisesti oli viimeinen, joka kiersi stadionia. Halusin jo stadikan porteista sissään, mutta viimeisenä kiusauksena on vielä jyrkkä (ok, olen pohjanmaalta, mun mielestäni se oli jyrkkä) ylämäki. Sen kävelin, pirullisessa mielessäni ajattelin tehdä näyttävän entréen ja vetää loppukirin. Voimaa antoi myös hassu ystäväni Kati, joka kannusti stadikan nurkalla! Ihanaa! Kalkkiviivoilla kaksi naista tulivat kameran eteen, mutta maaliin pääsin!! Aika (netto) 2:46:52. Mitali ja banaani kouraan. Aika ei ole mikään superhuippumegahyvä, kaikki ystäväni, jotka olivat juoksemassa päihittivät mut vähintään 10 minuutilla, melki tunnilla parhaat. Onnea kaikille!! Voitin kuitenkin pahimman vastukseni, minut itseni.