Koitti päivä, jolloin ei ollut tekosyitä. Jonkin verran vastustusta, mutta ei tekosyitä. Olin asettanut itselleni tavoitteeksi tälle kesälle triathlon sprintin hengissä maaliin ja kun kerta tulin maaliin ja olen vielä hengissä, niin täytyy sanoa, että tavoite täyttyi!
Helsinki Triathlonin (minun seurani, mahtavaa porukkaa!!) rykäsy (uinti 750m, pyöräily 20km ja juoksu 5,4km) koitti osaltani viimein. Edellisten rykäsyiden aikaan olin onnistunut olemaan missä milloinkin, ulkomailla lähinnä. Nytkin valmistautuminen meni tasan plörinäksi, mutta se ei ole mitään uutta.
Niinpä tiistai iltapäivänä pakkasin kamat rinkkaan, Elsan rengaspaineet kuntoon ja bussipysäkille (autoni on edelleen korjaamolla). Bussikuski ei tosin huolinut kaunista Elsaani kyytiin vaan pätti saarnata aiheesta "bussimatkailun lait ja asetukset". Hölmistyin tietenkin ja avulias aatutar pysäkillä alkoi neuvoa, miten pääsisin Kuusijärvelle. Rinkka selässä kun on vähän kankeaa pyöräillä, varsinkin tuulessa ja olisin myöhästynyt kuitenkin. Hätäpäissäni soitin seurakaverilleni Terholle, joka oli JUURI itse lähtemässä. Kiltti kun on, Terho nakkasi autonsa katolle pyörätelineen ja haki mut ja Elsan kotipihalta. Nolotti. Nolotti jäädä bussista ja nolotti hätyytellä kaveria. Pääsin kuitenkin paikalle.
Oli hieman pilvinen päivä, survouduin kumipukuun ja ilmoittauduin. Kämmenselkääni raapustettiin osallistumisnumero, 12. Triatleetit asettuivat veteen odottamaan lähtöä, minä muiden mukana. Jäin suosiosta hännille, etten jää jalkoihin (ja käsiin ja muihin raajoihin kun oikeat atleetit uivat ylitse) ja aivan kuten ennustin, tapahtui kollektiivinen suuri MOLSKIS ja jäin yksin. No, eipähän ole aallokkoa. Kylkeä alkoi pistää ja uinti oli todella vaikeaa, ei kulkenut ollenkaan hyvin. Olin kuin valmiiksi keitetty makaroni laitettuna takaisin veteen. Tuumiskelin itsekseni, että häliäkö vällä, teen omaa suoritustani ja jos muilla on kiire, niin menkööt. Ennen kuin ryömin järvestä, näin että osa kilpailijoista lähti jo juoksemaan. Eivät sentään tulleet jo maaliin (tai sitten en huomannut sitä porukkaa). Vaihto pyöräilyyn oli myös tosi kankea, jäin kiinni kumipuvun hihoihin. Onneksi olin ottanut pörrösukat pyöräilykenkiin, ne olivat mukavat ja varpaille ei tullut kylmä.
Pyöräilyn alku oli helppoa ja mukavaa, alamäki ja myötätuuli ja vauhti nousi melko korkeaksi (minun standardeillani) ja sitten toisella pyörilykierroksella (rykäsyssä on 2 10km kierrosta) olevat hurjat alkoivat suhahdella ohi. Osaa en tuntenut, mutta muutaman huikkasivat mennessään "TSEMPPIÄ" ja se tuntui todella hyvältä! Pyöräilyosuuden mäkinen vaihe oli vähän kinkkisempi kuin alku ja säälini ei kohdistunut itseeni vaan ajanottajiin, jotka seisovat siellä sateessa ja odottavat yhtä urpoa reitiltä pois. En kuitenkaan aikonut vielä tulla maaliin, olis se juoksu edessä. Yhtään ei ollut juoksufiilis, pyöräily oli kivaa.
Pääsin kuitenkin kakkosvaihtoon. Paikalla ei ollut paljon ketään ja näin, kuinka kanssakilpailijat pakkasivat kamojaan pos lähdössä. Kyllä hävetti!!! Oi että, puikkelehdin pusikkoon Elsan kanssa vaihtamaan juoksukamat ja eikun matkaan. Jalat olivat velliä, kylkeen sattuin ja puhti oli poissa. koitin muistella, että piti koskettaa valkoista siltaa ja tulla suoraa reittiä takaisin. Lyllersin hissun kissun energiat nollassa (ja mihis, arvon plösö, unohdit energiageelit??) ja seurakavereita juoksee hyväkuntoisen näköisenä vastaan huutaen "HYVÄ HYVÄ" ja "TSEMPPIÄ". Tuntui taas hyvältä, mutta minua huimasi kuitenkin. Mietin, että missä "#¤%&ssa täällä on valkoinen silta ja jatkoin lyllertämistä. Se löytyi 1,5km päästä ja teki tosi pahaa. Nesteet ja energiat lopussa (ja kuinkas, arvon plösö, on tankannut??) ja päässä suhisee. Ei auta, sanoi nauta. Eespäin. Pääsin Kuusijärvelle asti ja vielä olisi kierros sen ympäri tiedossa. Tunsin reitin, joten lisäsin vähän vauhtia. Kylkeen sattui. Ykskaks näin Terhon ja Jennin tulevan vastaan ja ihmettelin, että eikö näille yks sprintti riittänyt. Ei, he olivatkin raatojoukot ja kirittivät minua loppumatkan. Puhe ei oikein kulkenut, mutta mieltä lämmitti, kun noin kannustettiin. Mokomat komensivat kyllä ottamaan loppukirin ja pingoin niin lujaa kuin paksuista jaloista lähti. Alle 2 tuntia ja hengen voitto lihasta (jota on kyllä ihan riittävästi). Henki säilyi, maaliin pääsin ja sain vielä säälipisteen HelTri cupin rankingiin. Jano. Nälkä. Mutta mieli hyvä. Ja ajanottajatkin jaksoivat odotella.
