Kotletti on tullut hulluksi. Sen mielestä triathlon-seuran syysleiri on tosi hyvä juttu! Pääsin peruutuspaikalle ja sinnehän oli meno. Ja menoa olikin. Perjantai-iltapäivällä 1,5 h juoksutreenit hallissa (kotletti melkein kuolee). Reeneihin sisältyi juoksutekniikkaharjoituksia, omituisia liikkeitä, joita osaavat tehdä vain teräsmiehet eikä niiden virallista funktiota kukaan selittänyt. Menin kuitenkin, läskejäni häpeillen.Lauantaina oli aamulenkki 45 min klo 7 aamulla(ennen aamupalaa! KÄÄK kotletin jalkoja särkee, muut menevät menojaan ekassa ylämäessä). Lenkki oli kuulemma kevyttä hölköttelyvauhtia, mutta kun en mä pääse niin lujaa. Selät katosivat viidessä minuutissa pimeään metsään ja ilman karttaa tuli äkkiä pikkuisen orpo olo. Onneksi pari muuta kääntyivät kolmoselle, henki hapatuksissa kysyin menne he menevät ja käännyin perään. Nekin selät kyllä hävisivät alka sekunnin ja olin taas yksin metsässä.Hiki hatussa pääsin kämpille, aamiaiselle, luennoille ja lopulta uima-altaaseen.
Läskien häpeily saavutti uimahallissa megalomaaniset mittasuhteet, mutta kelluttaahan se ja kelluntaharjoituksissa pullahdin pinnalle kuin korkki. Tunnilla tehtiin alkeisharkoista tuttuja harjoituksia ja jotenkin ihmeen kaupalla selvisin. Uintiasento tuntui paranevan ja kädetkin menevät jo vähän sinnepäin :D. Kivaa! Mutta ei mitään kivaa ettei jotakin kamalaakin. Iltapäivän juoksureeneissä vedettiinkin sitten tekniikan lisäksi oikein kunnon vetoja! En oikein tykännyt pariharjoituksesta, koska olen kaikkein hitain ja hidastan siis pariakin, mutta toteltava on. 200 m täysillä ja vaihto. Hyytyminen tuli tosin ehkä 75-100m kohdalla ja muuta kiitivät raketin lailla ohi, mutta 10 kierrosta mennään. Vedin viimeistä kiekkaa kun muut lähtivät loppuverryttelylle... Puikkelehdin suman läpi hitauttani ja läskejäni häpeillen, mutta kun vedetään niin sitten vedetään. 10 on 10. Pyörrytti, närästi ja oksetti kyllä tehokkaasti mokoman setin jälkeen... Jalkapohjassakin oli rakko. Pahus.
Sunnuntai. Alkaa taas aamulenkillä. Välttääkseni selkien katoamisen pimeään metsään menin omatoimisesti omia aikojani. Selät kyllä tulivat takaa ja menivät ohi, parikin kertaa, mutta menin kuitenkin, rakko ja kivut jaloissa. Parin luennon jälkeen oli taas suosikkini vuoro. UINTI! Pienen läskienhäpeilytuokion jälkeen altaaseen. Tekniikka paranee paranemistaan. Päihitin jopa pari ihmistä, jotka ovat a) kovassa kunnossa b)nopeita juoksijoita. Todellakin olen aina luullut, että kovakuntoiset ihmiset osaavat lajin kuin lajin. Onneksi uinti on melko tenkninen laji ja tunsin sairasta voitonriemua... Paluu maan pinnalle oli kuitenkin kova, jalkoja särkee edelleen, läskit hävettävät ja liikkuminen on kankeaa. On se kovaa olla kotletti.
Tutustuin kuitenkin moniin hyviin tyyppeihin leirillä ja jäi hyvä maku suuhun (ei jalkoihin). Psyyke antaa kuitenkin hitaasti periksi. Se, joka on aina ollut huonoin, syrjityin ja hitain harrastaa varsin monipuolista urheilua. Eihän sellaista tapahdu. Suutari pysyköön lestissään. Vai onko näin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti