Luulin triatlonia fyysiseksi lajiksi. Olin osittain oikeassa, aika paljon väärässä. Pohdiskeltuani miksi isot ihmiset itkevät laihdutusohjelmissa, tajusin sen viimein. Henkinen kantti on aika huikea tällaiseen ryhtyessä varsinkin minun taustallani. En näet ole koskaan ollut mitään. Kuulun niihin, jotka koululiikunta lannisti täysin vuosikymmeniksi. Olin huonoin ja hitain. Olin viimeinen missä tahansa joukkueessa ja yleensä myös heikoin lenkki. En muista yhtään hyvää kokemusta koululiikunnasta. En ollut mitään. Muutenkin olin se hiljainen tyttö, jota on helppo kiusata.
Hiljaisesta tytöstä tuli paksu aikuinen. Edelleen syvästi epävarma itsestään, koulukiusaamisen traumat ovat juurtuneet syvälle, eikä niistä voi päästä eroon. Olen edelleen yksi möykky ei-mitään. Omaksuttuani hassuttelijan roolin pohdin, kuinka hassua on, että tämä paksukainen lähtisi harrastamaan triatlonia. Pelonsekaisin tuntein liityin seuraan ja menin treeneihin. Kaikki muut ovat superatletteja, olin kotlettinä vähän poikkeava, mutta HelTrin jäsenet ovat ihania ihmisiä! He eivät tuominneet minua niin kuin koulukiusaajat ja myöhemmässä elämässä minä itse. Vaikka urheilullinen lahjakkuuteni onkin laiskiaisen luokkaa, olen silti tervetullut treeneihin ja treenaamiseni otetaan yhtä vakavasti kuin teräsmiesten. Itselläni oli vaikeuksia käsittää tätä, olenhan vain hassunnäköinen möykky ei-mitään, jolla on onneksi rahaa maksaa jäsenmaksu.
Itseinho vei aika pitkälle. Eilen kävi jotakin kummaa. Aurinko paistoi ja pohdin, että lähden lenkille. Hölkkäsin ja kävelin, otin aika rennosti ja nautin auringonpaisteesta. Kotiin päästyäni itkin. Fiksumpaa olisi toki ollut venytellä, mutta itkin. Itkin katkeransuloisesti. Olen toki lenkkeillyt aiemminkin, mutta tämä lienee osana alussa mainitsemaani henkistä kanttia ja kasvua. Olisiko tämä möykky ei-mitään sittenkin jotakin? Sunnuntaina on vielä uintitreenit ja silti en säästellyt ja kävin lenkillä. Tuntui hyvältä. Uintitreenitkin menivät hyvin, olin vedossa ja hyvällä mielellä. En edelleenkään ole varma onko minusta mihinkään, mutta tajuan henlkisten esteiden olemassaolon. Jos en usko itseeni, en myöskään pysty tekemään mitään. Asia, joka on pidätellyt aika kauan, sieltä kouluajoista lähtien. Pitkän kiusaamisen ja yksinäisyyden arvet eivät häviä koskaan ja toivonkin ettei niitä enää vähäteltäisi, niinkuin on tehty. Minä en halua niin tehdä. Haluan jotakin muuta. Haluan elää. Vain siten pystyn johonkin, jopa urheilemaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti