Läskiä lotinaa

Olen seurani paksuin ja hitain triathlonisti. Ei sinänsä estä yrittämästä ja puremasta hammasta, mutta kyllä välillä hävettää. En muista että olisin erittäin hoikka ollut koskaan, saati urheilullinen (vaikka minulla on tämä jumalainen sumopainijan vartalo). Itse asiassa jos olisin ollut, en varmaankaan olisi lähtenyt harrastamaan triathlonia, mistä sinänsä saan kiittää ruokahaluani. On meinaan hieno laji ja erityisen iloinen olen uusista mahtavista ystävistä, joita seuraan liittyminen on tuonut mukanaan. Mutta olen silti aika poikkeava. Tammikuun aikana ajattelin elää terveellisesti ja olla syömättä suklaata. Flunssa ja lopulta varvasvamma haittasivat treenausta jonkun verran, mutta lopullinen isku iski 1.2. kun kävin vaa’alla. Kiloakaan ei ollut pudonnut. Näilläkö sitä pingotaan ensi kesänä Joroisilla??? Juoksua paino haittaa eniten ja se kun on viimeisenä ja väsyneenä tyyppi painaa puolimaratoonille, niin appajee eihän siinä hyvin voi käydä. Kävin kyllä parilla yksityisellä uintitunnilla ja valmentaja oli oikein ystävällinen ja sanoi että kellun hyvin (rasva kelluu) mutta olen hidas ja tekniikka on alkeellista. Ainoa, missä voinen vähän lisätä vauhtia itse kisassa on pyöräosuus. On sentäs vähän reittä millä veivata. Kerrankin synkistellessäni paksuja reisiäni, ystäväni puuskaisi että ”sähän nostelet 100kg jalkaprässissä, ei ne siitä ohene”. 100 kg jalkaprässissä on 4 x 25 kg joista yhden kerran pudotin varpaalleni, joka siitä suivaantuneena muuttui siniseksi ja turposi aika vaikuttaviin mittoihin. Ei sitten juosta, hyvä kun kengän sai jalkaan. Lätkäise siihen sitten tää massa joka askeleella. Ei hyvä. Jatkoin siis uintitreenejä niin, että iho moittii kloorivettä. Pyöräkenkää sovitan (on aika kaponen) ensi viikolla. Starttiin on 167 vuorokautta. Ulkona on loskaa. Voisin käydä kellumassa ennen kuin suuntaan viikonlopuksi kotimaisemiin.