Traumoja

Luulin triatlonia fyysiseksi lajiksi. Olin osittain oikeassa, aika paljon väärässä. Pohdiskeltuani miksi isot ihmiset itkevät laihdutusohjelmissa, tajusin sen viimein. Henkinen kantti on aika huikea tällaiseen ryhtyessä varsinkin minun taustallani. En näet ole koskaan ollut mitään. Kuulun niihin, jotka koululiikunta lannisti täysin vuosikymmeniksi. Olin huonoin ja hitain. Olin viimeinen missä tahansa joukkueessa ja yleensä myös heikoin lenkki. En muista yhtään hyvää kokemusta koululiikunnasta. En ollut mitään. Muutenkin olin se hiljainen tyttö, jota on helppo kiusata.
Hiljaisesta tytöstä tuli paksu aikuinen. Edelleen syvästi epävarma itsestään, koulukiusaamisen traumat ovat juurtuneet syvälle, eikä niistä voi päästä eroon. Olen edelleen yksi möykky ei-mitään. Omaksuttuani hassuttelijan roolin pohdin, kuinka hassua on, että tämä paksukainen lähtisi harrastamaan triatlonia. Pelonsekaisin tuntein liityin seuraan ja menin treeneihin. Kaikki muut ovat superatletteja, olin kotlettinä vähän poikkeava, mutta HelTrin jäsenet ovat ihania ihmisiä! He eivät tuominneet minua niin kuin koulukiusaajat ja myöhemmässä elämässä minä itse. Vaikka urheilullinen lahjakkuuteni onkin laiskiaisen luokkaa, olen silti tervetullut treeneihin ja treenaamiseni otetaan yhtä vakavasti kuin teräsmiesten. Itselläni oli vaikeuksia käsittää tätä, olenhan vain hassunnäköinen möykky ei-mitään, jolla on onneksi rahaa maksaa jäsenmaksu.
Itseinho vei aika pitkälle. Eilen kävi jotakin kummaa. Aurinko paistoi ja pohdin, että lähden lenkille. Hölkkäsin ja kävelin, otin aika rennosti ja nautin auringonpaisteesta. Kotiin päästyäni itkin. Fiksumpaa olisi toki ollut venytellä, mutta itkin. Itkin katkeransuloisesti. Olen toki lenkkeillyt aiemminkin, mutta tämä lienee osana alussa mainitsemaani henkistä kanttia ja kasvua. Olisiko tämä möykky ei-mitään sittenkin jotakin? Sunnuntaina on vielä uintitreenit ja silti en säästellyt ja kävin lenkillä. Tuntui hyvältä. Uintitreenitkin menivät hyvin, olin vedossa ja hyvällä mielellä. En edelleenkään ole varma onko minusta mihinkään, mutta tajuan henlkisten esteiden olemassaolon. Jos en usko itseeni, en myöskään pysty tekemään mitään. Asia, joka on pidätellyt aika kauan, sieltä kouluajoista lähtien. Pitkän kiusaamisen ja yksinäisyyden arvet eivät häviä koskaan ja toivonkin ettei niitä enää vähäteltäisi, niinkuin on tehty. Minä en halua niin tehdä. Haluan jotakin muuta. Haluan elää. Vain siten pystyn johonkin, jopa urheilemaan.

soutaa ja huopaa

Pahin lopettamisen uhka taisi mennä ja olo on kohentunut. Fiilikset silti heittelevät jonkin verran, mutta päällimäisenä siintää kuitenkin pääsy triatlonille, tai ihan ensimmäiseksi Helsinki city Run:ille. 21 kilometriä, se on PALJON! Oli miten oli, näillä mennään. Nyt kun pysyis terveenä ja sais treenattu kunnolla, niin mikäs minua estää, jos maailmanloppu ei tule etuajassa. Aika paljon stressiä on kyllä ollut, työt takkuaa mutta jos edes reenaus onnistuisi...

Eilen kävin Heltrin kuntopiirissä. Taitaa sitäkin olla helpotettu, kun välillä mietin, että enkö tee tarpeeksi kovalla intensiteetillä, kun ei tunnut miissään. Lihaksenpaikat kuitenkin sanoivat tänään käsissä ja jaloissa, että on se tyttö jotakin tehnyt, ei vaan tietoa että mitä. Taisi kuitenkin tehdä hyvää. Olin herttaisella tuulella kuin perseeseen ammuttu karhu eilen. Kuntopiiri toi hyvää oloa, juuri sitä mitä liikunnasta lähdin alun perin hakemaan. Kaiken lisäksi Heltissä on mahtava porukka, tykkään kovasti käydä yhteistreeneissä, kun ei tarvitse miettiä mitä tekee, sen kun tekee vain. Saan miettiä töissä ihan riittävästi asioita. Mens sana in corpore sano, niinhän se oli. Menes saunaan kun kroppas sanoo, eikö?

Tänään spinningiin ja huomenna uimaan. Kevät tulee huimaa vauhtia ja puolimaratoonit, pyöräilytapahtumat ja rykäsyt odottavat. Kuntoa on vielä kohotettava, tällä tasolla edellä mainituissa tapahtumissa meikäläisen saa kerätä radan varrelta. Vaikka urheilussa kiusataan kroppaa, niin suuri osa suorituksesta taitaa kuitenkin olla henkistä laatua. Siinäkin on tekemistä, joten poistun tästä keskittymään.

Lopetan

Kunto ei kohene, läski ei lähde, huimaa ja oksettaa. Nyt on jo helmikuu, puolimaratooni on toukokuussa samoin Giro d'Espoo. Ei jaksa, ei kulje (ei edes Helsingin bussit kun on niin paljon lunta). Moraali on vähän nyt niin ja näin. Kävin juuri kuntosalilla ja alkoipa helpolla tehdä pahaa. Hirveä väsy koko ajan, vaikka nukun kyllä yöllä, päivällä, iltapäivällä, täissä ja näköjään myös kuntosalilla.
Flunssakin oli jo, mutta meniköhän se sittenkään? Ainakin syke pompsahti korkealle heti kun lähdin kävelemään salille. Huomenna olisi HelTrin spinning, jota olen odottanu kuin kuuta nousevaa. Ekalla kerralla oli se flunssa, tokalla kerralla oli se lumikaaos ja bussit pättivät olla viemättä perille. Nyt huimaa. Ostin pyöräilykengätkin, hienot Shimanon mustat kengät (koko siro 42), kombipolkimet jaklossit sekä uusi kypärä samaan syssyyn, on helmikuu ja kaikki oli alennuksessa. Eukko itte on vaan vähän alennustilassa myös. Mikä väsyttää????
Ei tästä mitään tule. Haukkasin liikaa paskaa yrittäessäni atletiksi, pesunkestävästä kotletista ei sellaista tule. Piste. Masentaa.